Olen jutellut kropalleni yli 25 vuotta. Kaikki alkoi siitä, kun luin Greg Bearin kirjan Veren Musiikkia. Sehän kertoo miehestä joka onnistuu tekemään yksittäisistä ihmisen soluista älykkäitä. Kohta jossa tyyppi juttelee sitten omien solujensa kanssa oli vaan niin söpö että aloin jutella omilleni.
Välitön vaikutus oli, että kun siihen saakka olin syönyt 1-2 antibioottikuuria vuodessa, yleensä streptokokkiin, niin se lakkasi kuin seinään. Yksi ainoa streptokokki on ollut sen jälkeen, se oli harvinainen C-streptokokki ja siihen söin tähän mennessä viimeisen antibioottikuurini vuonna 1993, eli tänä vuonna juhlavuosi, 25 vuotta ilman antibiootteja. Influenssat aloin myös saada kevytversioina ilman kuumetta, samoin pienet nuhakuumeet. Tämä siis tapahtui silloin heti alussa ja silloin alussa juttelin erityisesti immuunijärjestelmäni kanssa.
Näen soluni eräänlaisina pieninä Barbapapoina.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Barbapapa Minulla hommaa auttaa nimenomaan se, että ajattelen kehoa suurena kollektiivina pikkuruisia "tyyppejä."
Ja mitokondroille siellä solun sisällä, nekin koen ihan omina tyyppeinään ja juttelen niille erikseen. Ajattelen että jos niillä olisi ääni, ne kuulostaisivat sirkuttavalta varpusparvelta, sellainen hyvin energinen ääni. Kerron kropalle, mitokondrioille ja kehoa asuttaville mikrobeille päivittäin miten paljon rakastan niitä, miten hienoa työtä ne tekevät ja miten kiitollinen olen niille siitä hienosta työstä.
Juttelen keholleni joka päivä, myös silloin kun minulla EI ole sille mitään pyyntöjä. Toivotan hyvää huomenta soluille ja mitokondrioille ja myös niille kaikille pikku mikrobeille joita kropassani asuu hirmuinen määrä. Kiitän illalla hyvästä päivästä ja erityisen hyvän treenisuorituksen jälkeen pikkuaivot saavat erityiskiitoksen. Ja silloin kun on muuten vaan oikein hyvä olo, kiitän siitä kroppaa. Viimeisin mistä olen kiitellyt on se, että suuren suostuttelun jälkeen (se on pidempi tarina se, joten ei tässä sen enempää) kroppani sai minut suostuteltua nukkumaan kovalla alustalla - siis lattialla - ja nyt olen viettänyt aikuiselämäni ensimmäiset pari kuukautta täysin ilman alaselkäkipuja.
Annan sille myös lupia erilaisiin asioihin malliin "saa esittää toivomuksia ruokakaupassa" tai "saa pistää juilimaan jalkapohjassa jos haluaa sinne tiettyyn kohtaan vyöhyketerapia-painelua" tai "saaa osoittaa selkeästi kun syö jotain mitä ette halua" jne. Pyrin nimenomaan tekemään suhteesta kroppaan vastavuoroisen, eli en minä vaan puhu ja käskyttele, vaan myös koetan kuunnella mitä sillä kropalla oikein on sanottavaa ja mitä se haluaa.
Pääpointti hommassa on mielestäni nimittäin tämä:
Antaisitko itse ikinä mitään sellaiselle kaverille, joka ei koskaan soita sinulle muulloin, kuin silloin kun haluaa tai tarvitsee sinulta jotain?
On hyvin mahdollista että sekin toimii että juttelee kropalleen vain silloin kun siltä jotain haluaa, mutta minusta sellainen ei ole TODELLISTA ystävyyttä.