karppaus.info

Tämä on enemmän tällainen filosofis-sosiologinen aloitus. Mutta kiinnostaa, miten porukka on muodostanut käsityksensä siitä, mikä yleensä on ruokaa ja mikä on terveellistä ruokaa.

Olin lapsi 80-luvulla. Silloin alkoi rasvahysteria. Sitä ennen kuuliainen väestö oli opetettu margariininsyöjiksi. En tiedä olenko edes maistanut oikeaa voita ennen aikuisikää.

Päivässä syötiin aamupala, lounas ja iltaruoka (päivällinen ja illallinen tarkoittavat mulle hienompia tilaisuuksia, juhlia tai juhlapyhää). Lapset söivät lisäksi välipalan ja aikuiset päiväkahvin pullaviipaleineen. Lounas ja iltaruoka olivat lämpimiä, joskus harvoin lauantaiaamun lounas oli kylmä, esim. makaroni-metwursti-juustosalaatti jota kyllä rakastin. Lämpimillä aterioilla oli aina jotain eläimen osaa, vain koulussa oli puuroa tai pinaattilettuja toisinaan. Opin lihan olevan arvokasta ruokaa, jota ei missään olosuhteissa heitetty tähteenä roskiin (minkä olen opettanut etenpäin omalle lapselleni, ruuan yleisen kunnioituksen muutenkin). Sitä sai kyllä ottaa niin paljon kuin halusi, mutta maha oli tarkoitus kuitenkin täyttää leivällä ja perunalla.

Vihanneksista en koskaan pitänyt, mutta niitä oli pakko syödä jonkun verran. Opin, että vihannekset on terveellisiä ja siksi ne maistuvat pahalta ja niitä on pakko syödä. En aikuisenakaan pidä vihreistä pavuista enkä kovin paljoa kypsennetystä porkkanasta, vaikka noin muuten pidän vihanneksista nykyisin. Oma lapseni on aina pitänyt monista vihanneksista. Mutta siis opin, että terveellinen ruoka on pahanmakuista. Lihan terveellisyydestä tai epäterveellisyydestä ei puhuttu. Sitä vain oli ja sen syöminen oli itsestäänselvää ilman sen kummempaa pohdintaa asiasta.

Pari lapsuudenkokemusta kuitenkin horjutti kyseistä itsestäänselvyyttä. Luin lapsena paljon ja kun lastenosasto oli luettu, siirryin aikuisten puolelle. Satuin kerran noin kymmenvuotiaana ottamaan käteeni elävän ruuan syöjän Marjatta Svennevigin kirjan Minun valintani. Kirjan kannessa oli säteilevän kaunis nainen, ja halusin tietää, mikä se hänen valintansa oli. En oikein ymmärtänyt elävän ruuan ideaa, sillä pohdiskelin, miten vaikka kananmunat saa paistettua ilman liettä. Kirja teki kuitenkin lähtemättömän vaikutuksen minkä huomaa siitäkin että muistan kirjan tekijän, nimen ja kannen vielä 30 v. myöhemmin. Kirja vahvisti käsitystäni siitä, että kasvikset ovat erityisen terveellistä ruokaa.

Toiseksi meille kotiin oli jostain hommattu voileipäreseptikirja, jonka esipuheessa (luin todella aivan kaiken minkä käsiini sain) selitettiin, kuinka hyvä olo voileivistä tulee ja kuinka liha tekee huonon olon. Koska rakastin vehnää, tämä oli mielestäni järkevää. Olin tuolloinkin noin 10-12-vuotias.

Leipätiedostus sai paljon sijaa koulussa julisteineen. Köksässä opetettiin viljan olevan terveellistä. Koska tykkäsin niin paljon viljatuotteista, imin tätä tietoa kuin sieni.

Lukioikään tullessa olin siis oppinut pahanmakuisten asioiden ja lisäksi viljan olevan terveellistä. Siksi ei ollut vaikeaa siirtyä kasvissyöntiin ja veganismiin lukioiässä. Innostuin eläinoikeusliikkeestä kaverini vaikutuksesta. Silloin yleinen käsitys ja mediankin käsitys oli, että ilman lihaa tai edes kalaa yms. ei pärjää. Luin kaiken silloisen vegaanipropagandan jonka käsiini sain - ja huom! nettiä ei vielä ollut tavallisen kansan käytössä - mutta sekin vähä riitti. Olinhan aiemmin oppinut viljan ja kasvisten olevan erityisen terveellisiä joten tokihan eläintuotteet saattoi jättää pois. Silloin ei ollut lihankorvikkeita, tofu oli tavattoman kallista. Asuin jonkin aikaa omillani ja söin enimmäkseen makaronia, josta tykkäsin edelleen. Kasvikset olivat liian kalliita tofusta puhumattakaan. Linssejä käytin kyllä varsinkin alkuun.

Vaikka tiesin ruuasta saatavan vitamiineja, en ollut koskaan oppinut ruuan vaikuttavan terveyteen silloinkin, kun kaikki vitamiinit saadaan laskennallisesti. Sellaisesta ei puhuttu eivätkä esim. lääkärit koskaan kysyneet ruokavaliosta, ruuasta kohkaamista pidettiin huuhaana. Itse asiassa skeptikkoyhdistys vielä vähän aikaa sitten julisti huuhaaksi ajatuksen, jonka mukaan ruokavalio vaikuttaisi terveyteen. Tässä oli tietysti vähän ristiriitaa, koska toisaalta vilja ja vihannekset olivat käsitykseni mukaan terveellisiä, mutten kiinnittänyt siihen huomiota. Olin niin tyhmä että luulin vitamiinipillereiden toimivan. Järkeilin, että voin elää pelkällä makaronilla, jos otan yhden multitabsin päivässä, ja sillä tavoin ajateltuna ne olivat edullisia. Toisaalta lapsena jo piti ottaa multitabs eikä niiden tehoa mitenkään kyseenalaistettu. Luotto auktoriteetteihin oli suuri.

Mieliteot kävivät sietämättömiksi ja luovuin veganismista jotakuinkin vuoden jälkeen, en muista tarkasti. Vähän aikaa ostin vanhempien rahoilla lihaa yms. mutta sitten jatkoin taas avustuksilla elämistä. Opiskelija-aikana rahat olivat tiukalla ja söin paljon leipää, halvinta juustoa, pastaa ja paistettua perunaa. En tiennyt mitään syytä, miksi pitäisi ostaa kallista lihaa enkä edes osannut valmistaa liharuokia, joskin välillä söin nakkeja. Vilja ja perunahan ovat terveellisiä, luulin. Perunan paistoin kasvirasvalla.

Tuolloinen poikaystäväni tykkäsi sipseistä ja meille tuli tavaksi syödä paljon sipsejä. En tiennyt syytä olla syömättä, paitsi suola, mutta olen aina tykännyt suolasta ja käyttänyt sitä paljon eivätkä sipsit olleet makuuni erityisen suolaisia. Muita ainesosia luulin ihan terveellisiksi.

Vointini ei ollut hyvä ja muistin Marjatta Svennevigin kirjan. Hankin lisätietoa elävästä ravinnosta, ostin Ervamaan kirjan Kirjatorilta. Kokeilin hirssijugurttia (oksensin joka kerta), ostin vähillä rahoilla vehnänorasmehun tekoon tarkoitetun myllyn. Oksensin senkin. Ainoa elävän ravinnon ruoka joka jäi pidemmäksi aikaa käyttöön oli liotettu raaka tattari avokadon kanssa mössättynä. Siitä tykkäsin ja sitä pystyi sitten syömään kun avokado halpeni 2000-luvun alussa reilusti. Noin muuten jatkoin makaronin ja perunan syömistä. Vaikken pystynyt noudattamaan elävää ravintoa, en kyseenalaistanut sen hyötyä. Ajatus vihannesten ylivoimaisesta terveellisyydestä oli niin syvälle painunut ja kaikkihan tiesivät, että raa'at vihannekset olivat vielä terveellisempiä kuin kypsät. Kannoin vain huonoa omaatuntoa siitä, että olen heikko ja huonolla itsekurilla varustettu enkä kestänyt sitä järkyttävää nälkää.

Aloin saada mahakipua viljasta. Keliakiatestit ok, kukaan ei osannut selittää asiaa. Jouduin vain jättämään viljat pois ja koska ne muodostivat 90% syömisistäni, olin todella pulassa. Söin joka päivä tattarimössä ja aika usein sipsejä. Jossain vaiheessa aloin syödä tattarihiutaleita A-jugurtin kanssa. Saatoin tehdä myös manteli-banaanimössä, jonka olin oppinut elävän ravinnon kirjoista ja jonka myös uskoin olevan hyvin terveellistä. Tosin tiesin syövni sitä liikaa, elävä ravinto on todellinen kitukuuri.

Sitten (2003) tapasin aviomieheni. Se oli oikein hyvä asia, koska hän kävi töissä ja sain hänen luonaan liharuokia. En tosin vieläkään tiennyt lihan olevan välttämätöntä, vaan luulin edelleen kasvisten olevan ylivoimaista ruokaa. Mieheltäni opin rasvahapoista ja luovuin sipsien syönnistä. Valitettavasti kuitenkin hänen omistamassaan kirjassa kehuttiin pellavan ja hampun siemeniä. Koska niistä tehty öljy maistui kerta kaikkiaan kuvottavalta, uskoin sen olevan erityisen terveellistä. Olinhan jo lapsena oppinut, että pahanmakuinen on terveellistä.

Samoihin aikoihin tutustuin veriryhmäruokavalioon. Se tuntui loogiselta ja järkevältä. Menimme pian naimisiin ja aloin odottaa esikoistamme/ainokaistamme (meillä oli kyllä ajatus 2-3 lapsesta mutta ei siitä sen enempää). Meillä oli vähän rahaa verrattuna muihin perheisiin, koska minä en käynyt vielä tuolloin työssä, mutta tietysti enemmän rahaa kuin minulla oli ollut itsekseni, eli pystyin ostamaan kalaa ja kanaa. Raskausaika oli hyvin vaikeaa ja energiaa oli vaikea saada tarpeeksi. Uskoin edelleen kasvisten olevan hyvin terveellisiä ja kala ja kana olivat lähinnä täydennystä. Muistan kerran, kun jo pitkälti raskaana valmistin veriryhmäni kannalta täydellisen lounaan: riisiä, jota pystyin tuolloin syömään, romainesalaattia ja vasta lautaselle lisättyä kuumentamatonta oliiviöljyä. Se maistui kuvottavalta ja minua itketti, mutta uskoin sen olevan hyvästä. Pystyin lisäämään myös pastan takaisin ruokavalioon, erityisesti spelttipastan. Ihmettelen että sain edes puoliksi terveen lapsen. Rauta ja folaatti tulivat pillereistä, tietenkin.

Söin seitsemän vuotta veriryhmäruokavalion mukaan, lähinnä spelttipastaa, tofua, fetaa, pinaattia, joitain vihanneksia, oliiviöljyä, tattarihiutaleita, jugurttia. Uskoin näiden ruokien olevan terveellisiä. Sitten myös spelttipasta alkoi aiheuttaa oireita, samoin riisi, jota en tosin paljoa syönyt muutenkaan (riisissä on sivumaku).

Mietin epätoivoisena, mitä teen, ja tutustuin karppaukseen. Oli todella vaikeaa opettaa mieli pois veriryhmäruokavaliosta ja myös hyväksyä ajatus lihan terveellisyydestä. Kasvisten uskoin edelleen olevan terveellisiä ja olen syönyt paljon kasviksia karppausaikana. Oliiviöljy jäi hitaasti kokonaan pois.

Noin vuosi sitten opin karppilassa ajatuksen, että vihannekset eivät ehkä olekaan niin terveellisiä. Jälleen uusi shokki.

Olen alkanut yhä enemmän ajatella, että kypsennetty lihakaan ei ole hyvä juttu. Proteiinit muuttavat olomuotoaan eikä keho ehkä osaakaan hyödyntää niitä niin hyvin.

Tällä hetkellä en ole varma, minkä ruuan uskon olevan terveellistä. En enää usko kuvottavan makuisten asioiden olevan terveellisiä, mutta toisaalta maku ei ratkaise kaikkea. Makea on edelleen suuhuni miellyttävin maku ja jos toimisin maun pohjalta, rupeaisin saman tien pastanpuputtajaksi.

Miten te muut? Miten käsityksenne ovat muodostuneet?

_________________
C-pitoisuudet: keitetty ruusukaali 70,2; mandariini 41; kukkaakaali 51,8 keitetty 33,7; mansikka 45,6; keitetty kesäkurpitsa 16,2; paistettu kaali 24,8; haudutettu lanttu 31; kyssäkaali 52,1; maksa 31; pensasmustikka 15,6

Olen 70-luvun lapsi, silloin ei puhuttu terveellisyydestä. Pääasia että ruokaa oli ja sitä sai riittävästi. Rajoituksia oli mm lihan suhteen, jos sitä oli, paljoa ei saanut ottaa (köyhyys) ja tuoreleipää ei ollut ennenkuin äiti tuli töistä kotiin. Kotona aamupuuro ja illalla ruoka mutsin töiden jälkeen.

Vasta 80-luvulla alettiin puhua terveellisyydestä. Nuorena aikuisena söin mitä oli varaa syödä, eli makaronia, porkkanaa ja tonnikalaa + näkkileipää.

Nyt ruoka on ruokaa, ja jokainen syököön mitä oma kroppa kaipaa. Minä tarvitsen vhh-ruokaa säännöllisin väliajoin. En siis paastoa ja makrot mutu-tuntumalla.

_________________
Paluu Luontoon!

70-luvulla oli Pekka Puska ja sipaisu.

_________________
"We are not living longer, we are dying longer". Sten Ekberg
Häntä pystyyn vaikka hakaneulalla!

Huh'. Kirjoittelen usein pitkiä vuodatuksia, mutta nyt ei tartte koska aloittaja toi ansiokkaasti mieleen kaikki kuvat elon tuolloiselta taipaleelta. Svennevigin muistan ja Voi Hyvin -lehden, Marikka Burtonin miehineen ja sen yhden partaukkelin kasvisraamattuineen. Tosin en koskaan ollut kasvis- tai muunkaan ruokavalion tiukka noudattaja, mutta eipä tosiaan neljäänkymmeneen vuoteen meikäläinenkään nähnyt kermaa kuin vaahtona synttäri- tai muissa kakuissa - ja olihan se hyvää kun oli sokeriakin seassa... Mitäs me syötiin, ennen kuin oli Floraa... No, Solivea varmaan meillä.

Samat muistot pavuista ja porkkanoistakin, kyllähän ne nykyään hyvin voideltuina joskus maistuukin. 1980-luvun lopulta ja koko ysärin kun lapsia ruokki, tunsi kammottavaa ahistusta pizzapellillisten teossa. Hyvä jos tuon jälkeen herää aamulla hengissä, pumppu pettää ihan varmasti... Huokaisin autuudesta, kun markkinoille tuli Julia-niminen oltermannimaiseen kääreeseen pakattu rypsiöljypohjainen juustonkorvike. Vihdoinkin saatoin tehdä pizzaa hyvällä omallatunnolla ja syödä paljon. Maku ei ollut häävi 'juustossa', mutta kyllä se tarpeeksi tulisiin täytteisiin hälveni. Aatelkaa. Ja ensimmäinen oma mikrouuni, sinne pyörimään reseptikirjan ohjeen mukaan rasvattomasta maidosta väännettyä makaroniloodaa. Munasta vain valkuainen, ja hei - senhän saattoi myös korvata maitojauheella. Väriä pintaan antoi paprikajauhe. Tarjosin tuota joskus vieraillekin, kovasti tykkäsivät kun ketsuppipullo tyhjennettiin kaveriksi. Jos luette tätä nyt, niin pyydän anteeksi.

Kun kiloja alkoi kertyä, niin kuukauden näkkileipädieetti - pelkkää näkkäriä kurkkuviipaleilla - ja tosiaan: kaiken varalta Multitabs päivässä. Nälkä lähtee... ja kilot myös. Tottahan toki, ja tuplana takaisin. Kirjoittelen tätä iltapalan ääressä. Lautasella on viikon näkkärikalorit, kivasti on voita, kermaa ja juustojakin seassa, ah' elämää.

_________________
- pikkuiii... "Hui hai"

Auts teidän muistoja! Ja minäkin sentään olin aikani vegetaari...

Asiaan. Kotona harrastettiin aamiaispuuroja jopa aika usein vielä silloin kun isoveljet asuivat kotona jonnekin 70-luvun alkuun saakka; hitaasti kypsyvä jauhoruispuuro veteen, kaurapuuro kaikkea muuta kuin pikahiutaleista, ehkä jopa maitoon, juhlavampi kokosuurimo-ohrapuuro uunissa, maitoon sekin, ja jouluna riisipuuro. Hidastekoisia ja voisilmän ynnä normaalin maidon kanssa varsinaisia herkkujakin, ainakin tämmöiselle leipähiirelle; ai niin leipää tietenkin oli silloinkin lisänä. Kun isoveljet lähtivät, minä sain riisimuroja punamaidolla ja hillolla, ja juustoleivän. Äiti teki ainakin kerran viikossa sämpylöitä ja pullia; ensin voihin, sittemmin sunnuntaihin (varmaan sekä yleisen käsityksen että rahatilanteen takia, olimme aika lailla aitoja valkokaulusköyhiä). Perunoita ja juureksia monessa muodossa, lihaa tai makkaraa kyllä useimpina päivinä päivän pääaterialle, vaan ei koskaan kokonaisina pihveinä, eikä koskaan paljoa; lähimpänä kokolihaa taisi olla merimiespihvit - ja toki joulukinkku. Sisäelinruokia ei ollut ikinä (isä ei kestänyt verta, johtui kuulemma sodasta). Leipää ja jotain salaattia joka aterialla (yksinkertaisia; talvella porkkanaraastetta tai kaalipuolukkasurvos- tai purkkiananaskaalisalaattia, kesällä naapurin puutarhalta tomaattia ja kurkkua, omalta kasvimaalta ruohosipulit ja salaattisalaatit). Iltapalalla teetä ja leipää/näkkäriä, jolle voita (sittemmin voimariinia) ja siivu juustoa (edamin punakuorista), jouluna muitakin juustoja (emmental, salaneuvos, ilves). Ruokajuomana maitoa. Kermaa iikan tapaan korkeintaan vaahtona kakkujen päällä, pari kertaa vuodessa. Margarinia ei talossa ollut ikinä, muuten kuin leivonnassa. Ja kun ruokaan kohdistuvista käsityksistä on puhe, niin ruoan terveyttä en miettinyt tällöin lain vaan söin mikä maistui hyvältä ja makeaa kun silmä vältti (jos sitä oli saatavilla). Äiti teki onneksi hyvää ruokaa <3

Kun jatkoin opiskelemaan, olin sekasyöjä, mutta rahaa ei ollut yhtään. Toin juurekset kotoa, osasin tehdä jauhokastikkeita, käytin juustoa, opin idättämään, ja aika nopeasti siirryin käytännössä laktovegetaariksi kun lihaan ei koskaan ollut edes varaa, ja kun se oli silloin jotenkin riittävän pop. Aamiaisella leipää voimariinilla ja mitänytsattui olemaan ynnä jogurtti, kera haudutetun teen. Margariinia en käyttänyt silloinkaan paitsi leivontaan (enkä koskaan leiponut vain itselleni), joten rasva oli voimariinia tai hyvin niukoissa paisteluissa rypsiöljyä, ja juustot aina oikeita juustoja. Äiti puolestaan vaihtoi vegetaariksi eläkeläisenä (kun minä olin jo palannut sekasyöntiin), niin että kyllä Tee-lehdet ja sensellaiset tulivat tutuiksi... ja meistä kumpikin oli selvästi sitä mieltä, että ruoan on maistuttava hyvältä, tai sitä ei kannata tehdä, joten se oli päällimmäisenä noissa vegeajoissakin. Ruokakäsityksenä tähän aikaan vegetaarisuus näytti terveelliseltä ja leipä on kunnon ruokaa; vegaaniutta en edes ajatellut, sen verran paljon tykkäsin voista, juustoista ja jogurtista.

Nuorperheen ruokavastaavana perunoiden, sipulin, juuresten ja salaattien lisäksi kartalle tulivat jauheliha ja nakit sekä omatekemä leipä. Paistaminen toki rypsiöljyssä, kevytkermaa sentään joskus ruoanlaittoonkin, ja oivariinia leivälle koska margariini maistui/maistuu pahalle. Aamiaiseksi luonnonjogurttia appesliinimehun kanssa sekoitettuna (lapsille neljänviljan hiutalepuuroa, samaa jota meni leipiinkin, vehnäjauhojen lisäksi), ja leipää oivariinilla ja juustolla. Lounas usein opioskelijakuppilassa salaattia, tai jotain sen suuntaista alepan tarjouksista sekoittaen. Päivälliset tosi usein itsetehtyjä; kinkkukiusausta, lihapullia ja perunaa, nakkikastiketta, nakkeja ja ranskanperunoita, jauhelihaa vaikka missä muodossa. Ja salaattia joka päivällisellä. Jälkkäriksi usein kaupan keksi tai pari, tai sittemmin klassikoksi muodostunut rivi suklaata. Ruokaa koskevat käsitykset: itsetehty terveellisempää, kasvikset toki hyviä, kunhan maistuvia (aka tuoreita rehuja), leipä on ruokaa ja oivariini oli hieno keksintö!

Hyppäys tuosta zoneen oli aika pieni (hiilarit noin kolmannekseen, viljahiilarit ehkä kymmenykseen, valkuainen tuplaantui, rasva ei oikeastaan muuttunut), mutta muutos näkyi parissa päivässä niin ihossa kuin mielialassa ja energiatasoissa. Se oli niin mahdoton juttu, että oli pakko alkaa lukemaan koska ihmeisiin en uskonut. Sillä tiellä edelleen, jos kohta zone onkin vaihtunut vielä rasvaisempaan versioon... jossa kuitenkin on yllättävän paljon vanhoja vaikutteita kun näin katsoo (kotimaiset juurekset, sipuli, salaatit, voi-juusto kombo). Rasvaista lihaa piti opetella syömään erikseen (mutta onneksi rasvan saattoi pitkään piilottaa vaikkapa juureksiin tai kastikkeeseen), ja jogurtti on vaihtunut turkkilaisen ja ryskin kautta smetanaksi, mutta muuten kyseessä lienee vain makrosuhteiden muutos, joten ei ehkä ihme, että tämä nykyinenkin maistuu tähän suuhun hyvältä. Eikä leipä ole enää ruokaa

Karppauksen terveellisyys näkyi heti, jopa siinä rennossa zonessa. Iho rauhoittui, kropan energiatasot nousivat upeasti (vaikka ympäristössä oli stressitekijöitä enemmän kuin tarpeeksi), ja muutaman vuoden jälkeen aloitetut labrat kertoivat aina ja joka kerta, että suunta oli hyvästä vain parempaan.

_________________
Erkki terveys- eko- ja eettisistä syistä. Tyyli täällä, kliks
Ei eläinkään pysy terveenä jatkuvasti vaihtelevalla sapuskalla.
We are 90% microbes and 10% human.
Why invent a cure when you can profit from thousands of remedies? (DrWho)

Mä oon lapsuuteni viettänyt 60-luvulla ja meillä kotona syötiin kyllä lihaa aika paljon ja isän kalastamia kaloja, punaista maitoa ja voita. Äiti leipoi kerran viikossa pullaa voita käyttäen. Aamuisin syötiin puuroa voisilmällä. Sunnuntaina manna- tai riisipuuroa. Maalta kun muutettiin kaupunkiin alkoi margariinin käyttö ja salaatit lisääntyi. Äiti teki hyvää maistuvaa ruokaa.

Omilleni kun muutin jatkoin samaa äidiltä opittua linjaa mutta kun paino ongelmat alkoivat kolmenkymmenen jälkeen jätin margariinin leivältä pois kokonaan samoin kuin maidon juonnin ja tulivat kevyttuotteet käyttöön. Yritin itse laihduttaa mutta kun se ei toiminut menin painonvartijoihin ja sainkin hyvin laihdutettua mutta eihän se paino pysynyt alhaalla kun en jaksanut kestää ainaista nälkää.

Sitten löysin karppauksen ja nyt on neljästoista vuosi menossa. Paino pitosi hyvin ja pysyikin ilman ainaista nälkää kunnes kokeilin jotain pätkäpaaston tapaista ja tuli kilpirauhasen vajaatoiminta. En tiedä johtuiko tuosta vai aiemmista kituiluista. Joka tapauksessa paino nousi aika paljon. Olen saanut sitä laskemaan pikku hiljaa mutta en enää niin alas kuin karpatessa sen alussa sain.

Lihomiseeni ennen karppausta vaikutti osaltaan myös se että sairastuin vakavaan masennukseen ja kärsin siitä vuosikausia kunnes karppaus auttoi siihen osaltaan ja kun hakeuduin kilpparivaivoissa Antioksidenttiklinikalle hoitoon sain runsaasti vitamiineja ja antioksidentteja ja pääsin eroon mielialalääkityksestä josta oli sanottu mulle että jousin syömään loppuelämän. Koska purkkivitamiinit mua niin tosi hyvin auttoivat karppauksen lisäksi pidän niitä ainakin sairastilanteissa terveellisenä. Kilpparilääkitys ja karppaus auttoi painoa vähenemään jonkin verran.


Karppilassa on oppinut kyseenlaistamaan virallisterveellisiä ohjeita ja muka terveellisyyksiä. Nyt olen aloittanut karnivooraamaan ja viikon perusteella toimii mulla hyvin. Painokin on mukavasti taas laskussa. Ihan hyvältä tuntuu syödä lihaa eikä erityistä kaipuuta ole rehuja mussuttaa.

Lapsuuden kodissa opin arvostamaan tuoretta luonnollista ruokaa ja karpatessa on tuntunut hyvällä palata lapsuuden syömisiin pois lukien liiat hiilarit.

_________________
Elämä on arvaamatonta, koska tahansa voi tapahtua jotain hyvää. Eeva Kilpi

Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme että kaikki käy hyvin. Mauno Koivisto

Tulen köyhästä, mutta neuvokkaasta työläisperheestä. Miellä syötiin yksinkertaisesti äidin tekemää ruokaa... Kesäisin pyydettiin särpimet Suomenlahdesta ja kalaa syötiin kaikessa muodossa. Mummin kanssa kasvatettiin jouluksi yhteinen possu. Nälkää ei ollut ja martta-koulutuksen saanut äitini onnistui loihtimaan milloin mitäkin. Ja leipoi usein pullaa, kakkua ja korvapuusteja. Muistan aina olleeni luokan pullukoiden pienessä ryhmässä.

Tekuaikana käytiin tietysti jo ulkonakin syömässä: Kotkan ensimmäisen pizzerian, Enzon, vakioasiakasjoukko lounaalla oli meidän teknikkoluokka. Ruokalan ruoka ei aina kiinnostanut. Silloin parikymppisenä armeijan jälkeen, paino ei vaivannut ja olin käytännössä normaalipainoinen.

Omassa taloudessa ei mitenkään mässäilty, syötiin oikeaa ruokaa, nyt lähinnä vaimon tekemää. Ravinnon vaikutuksista kiinnostuin oikeastaan vasta diabetesdiagnoosin jälkeen. Loppu onkin täällä karppaus.infossa.

_________________
Evoluutio ei ole väärässä. Minä voin olla.

Minäkin joskus myöhäisteini-iässä eli varhaisaikuisuudessa olin vakuuttunut multivitamiinin korvaavan mahdolliset puutokset ruokavaliossa. Litra appelsiini(täys...) mehua, multivita kitusiin, ja puutokset poikkeen!
Koska niin luki lehdessä. Joku iltasanomaotsikko saattoi pysäyttää hetkeksi - Maito hidastaa C-vitamiinin imeytymistä! Mitä tehdä, kuinka olla, nyt!

_________________
äh

Minä olen syntynyt sodan aikana ja lapsuus oli siis sitä sota-ajan jälkiaikaa kun vielä paljon tavaraa oli kortilla, siis ihan kirjaimellisesti.
Koti kohtalaisen omavarainen maalaistalo kalaisan järven rannalla, lehmiä, hevosiakin pari, possuja, lampaita, mutta ei kanoja kun isästä ne sotkivat navettaa, mutta kananmuniahan sai vaikka kalaan vaihtamalla. Juurikasveja, nauriita, porkkanoita, perunat ja lantut, marjapensaat ja sitten marjamaat. Sieniä ei käytetty, lehmien ruokaa.

Äiti kokkasi, minä olin isän eka lapsi ja sodan hulinoissa poikaa toivottu ja vähän sellaisen aseman sainkin, pellolla ja kalassa, hevosen ohjaimissa ja jopa metsälläkin kaverina. Veli syntyi puolentoista vuoden päästä, mutta minä olin jo asemani varmistanut. Kotona aamukahvi ja töihin kuuden jälkeen, aamupuuroa ja paistinkalaa yhdeksän tienoilla, lounas puolilta päivin, kevyempi, vaikkapa kalakeitto ja leipää ja sitten iltapäiväkahvit jossain välissä ja iltaruoka joskus viiden-kuuden maissa. Kouluaikaan sitten eri rytmi.
Kotona paljon kalaa, voita, täysmaitoa, kermaa ja meijeristä juustoa maitotiliin. Lihaa teurasaikaan ja sitten mitä isä metsästi, lintuja, jäniksiä. Hirviä ei tainnut saada metsästää. Viinakauppa lähimmässä kaupungissa rautatiematkan takana joten väkeviä ei näkynyt meillä kotona, Viinankeittoa omiksi tarpeiksi ei pidetty pahana, mutta ei isä sitäkään harrastanut, taitaa se pontikan maku niillä sen aikaisilla vehkeillä tehtynä karkoittaa halut. Sokeri oli kortilla, mutta marjoista sai vähemmälläkin vaikkapa marjapuuroa, hillat säilyivät ruoka-aitassa survottuna, niin puolukatkin. Amerikasta tuli paketissa kangasta ja siniseen cellofaaniin pakattuja vitamiinitabletteja.

Naimisiin menin kovin nuorena ja kun äiti oli aina huolehtinut kaiken ruoanlaiton niin heikot olivat taidot ja rahaakin vähän. Vähitellen kuitenkin taidot paranivat ja minusta kehittyi melkoinen kokki jota Ranskassa vietetyt vuodet vielä hieman hioivat. Jopa niin että täällä Ruotsissa lomitin keittiöpäällikköäkin ihan kohtalaisella menestyksellä tosin palaten sitten takaisin oman alan eli koulutus- ja projektipuolen juttuihin. Maalta kotoa kuitenkin sellainen kunnon raaka-aineiden arvostus ja sitten olin pois Suomesta ne vähärasva vuodet eli en saanut tartuntaa vaan voita ja täysrasvaisia tuotteita olen käyttänyt aina. Sitten kun lapset muuttivat omiinsa niin tuli aika jolloin tuntui ettei töiden jälkeen itselle ruoan laitto ollut niin tärkeää/houkuttelevaa, voileipiä ja paljon "terrrveellisiä" hedelmiä, kunnes diabetes ja kilpparivajis ja nivelkivut ja painon nousu iskivät ja onneksi työkaveri vinkkasi Annikan LCHF ruokavalion ja sehän tepsi heti. Eli edelleen sillä tiellä, diabetes remissiossa ja kilpparivaivoja ei ole kun katsoo ettei goitrogeenien kanssa leiki. Ahkera tupakointi tosin jätti keuhkot vähän huonoon kuntoon ja ahtauma rajoittaa matkustamisia ja touhuja, mutta kipujahan siitä ei ole. Täällä maalla puhtaassa ilmassa asuminen on siihenkin hyvä ratkaisu.

_________________
Karppausta v 2008 keväästä Heikkilän ketoruokavalion ja Annikan LCHF tyyliin.
LCHF ruokavalio(kin) toimii vain jos sitä noudattaa.
Old lives matter.

Nykyajan kummallinen hömpötys: ruoka identiteetin rakentajana. Ajatus tuli esille videolla https://youtu.be/gutRUuPV-7g jota en noin muuten suosittele. Siinä kasvissyöntiin kallellaan oleva ravitsemusneuvoja kritiseeraa fruitariaania, mutta on samaa mieltä tämän kanssa siitä, että ruoalla on iso merkitys identiteetin kannalta. En tunnista tollasta ajatusta itsestäni ollenkaan, edes vegaanivuosiltani. En koskaan ryhtynyt siihen muuhun eläinoikeusjuttuun, vaikka pyydettiinkin mukaan, enkä laittanut kasvojani täyteen metallia tai laittanu rastoja tai muuta sellaista, en kokenut sitä omakseni enkä ollut vegaani sen takia.

On kivaa olla keski-ikäinen, kun ei tartte todistella kellekään mitään. Jos pystyisin käyttämään ruokaa identiteetin rakennukseen ja haluaisin tehdä niin, pyrkisin kunnon suomalaismeininkiin. Söisin ruisleipää ja pullaa ja monipuolisesti erilaisesti perinneruokia, muikkuja ja karjalanpaistia.

Nuoriso kuvaa ruokiaan Instaan, ja ainakin isot kahvit ja kauniit hedelmäkuvat ovat selkeesti suosittuja.

Onko ruoka identiteetin ilmaisija vai onko koko nykyinen identiteettipuhe puhdasta hömppää?

_________________
C-pitoisuudet: keitetty ruusukaali 70,2; mandariini 41; kukkaakaali 51,8 keitetty 33,7; mansikka 45,6; keitetty kesäkurpitsa 16,2; paistettu kaali 24,8; haudutettu lanttu 31; kyssäkaali 52,1; maksa 31; pensasmustikka 15,6

Oon myös 70-luvun kasvatti. Mummin piha oli lapsuuden runsaudensarvi ja kesää oli vähintään se 11 kuukautta, lumikinokset sitten sen viimeisen kuukauden Muistoissa on tuoreet marjat, herneet, juurekset, omenat ja luumut... Mummi teki viiliä punaiseen maitoon, kuivatti omenarenkaat uunin päällä naruissa. Äiti joi kahvinsa kuohukermalla ja jos sitä ei ollut, niin mieluummin mustana kuin maidolla. Oikeassa voissa paistettin niin ruuat kuin leivottin pullatkin. Molemmat vanhempani olivat kovia kalastamaan läpi vuoden, niin kalaakin syötiin melko paljon. Sitten toki paljon perunaa. Makaronit ja riisit tulivat jossain kohtaa ruokapöytään myös. Ruokakermakin tuli joskus janssoninkiusaukseen (vaikka kahviin kävi äidille loppuun asti vain oikea kerma). Italianpata pussista. Kyllä ne semi-einekset sinne hivuttautuivat, kaupan pullatkin. Isälle kun lääkäri totesi kolesterolin kohonneen, niin loppui metwurstin ja munien syöminen häneltä (kunnes hivutin ne joskus takaisin). Isällä oli jääkaapissa Flora tai peräti Becel, äidillä Voimariini tai voi. Kun muutettiin miehen kanssa yhteen, niin meilläkin saattoi olla hetken omat leviterasiat (silloin olin ihan "normaali" leivänsyöjä)

Mutta siis periaatteessa koen saaneeni aika hyvät eväät syömisiin, tavalliset, ruoka oli ruokaa, joka valmistettiin raaka-aineista. Enimmäkseen. Aika toi muutoksia kyllä. Eikä silloin tullut mieleenkään ajatella, että hyi, ruokakermaa, vääriä aineita. Sokeria ei vältelty, muttei suoranaisesti rasvaakaan. Äiti laihdutti kyllä säännöllisesti, niin painonvartijoissa kuin kaalikeitollakin Aina kaikki tuli takaksin. Äiti oli ihana, kaunis ja muodokas nainen. Mummin muotoinen. Niinkuin minäkin.


Mutta siis todellakin ruoka on identiteetin ilmaisumuoto. En puhu itsestäni (kuin ehkä vähän), katselen ympärilleni. Se on elämänfilosofia ja arvo monelle. Yksi tapa näyttää mitä on, miten huolehtii itsestään, mitä arvostaa... Näkyy siinä myös vaikka miten paljon rahaa on, kuinka paljon ja missä syö ulkona, onko muualla syöminen ollenkaan tarpeeksi hyvää minulle, kuinka monta tähteä riittää, kuinka paljon tietää viineistä,...

kivoja muistoja

_________________
16 vuotta karppilassa!
Hetki hetkeltä eteenpäin!

Meidänkin perhe taisi kuulua valkokaulusköyhälistöön. En vain itse tajunnut sitä, koska söimme niin laadukkaasti. En tavannut lapsena missään ihmisiä, jotka olisivat syöneet yhtä laadukasta ja monipuolista ruokaa kuin perheeni ja äitini vanhemmat söivät. Esim. joka aterialla oli sekä salaatti-kurkku-tomaatti-salaattia että kypsiä vihanneksia! (Olen siis rakastanut aina yli kaiken kypsiä vihanneksia.)

Nyt jälkikäteen minun on tosin erittäin vaikea ymmärtää, miten saatoin pitää esim. säilyketölkistä ongittuja vihreitä papuja herkullisena ruokana. Mutta se ihan oikeasti maistui silloin lähes taivaan mannalta, mikä tietysti osoittaa todellisuudessa vain sen, kuinka kauheaa ruokaa silloin 1970-luvulla Suomessa syötiin. Siis minun suuni mielestä kauheaa ruokaa. (Toivon, ettei kukaan loukkaannu tästä kirjoituksesta, vaan osaa ottaa huomioon sen, että asiat maisvuvat minun suullani monesti hyvin erilaisilta kuin enemmistön suilla nautittuina. )

Olin lapsena äärettömän kiitollinen siitä, että äitini valmisti meille aterioita, joiden sisältämät ruokalajit olivat joko herkullisia tai vähintäänkin siedettäviä. Perunasta en pitänyt, joten arvostin sitä, että meillä syötiin usein valkoista riisiä siitä huolimatta, että se oli paljon kalliimpaa tullimaksujen vuoksi. Ja ihan pakko tunnustaa, että söin lapsena valkoista riisiä Heinzin ketsupin kanssa ja se maistui mielestäni hyvältä.

Pidin lapsena erityisen paljon myös kalasta ja ruisleivästä, jota ei kuitenkaan syöty kotonani. (Ilmankos olin lapsena niin terve!) Liha oli mielestäni ihan ok-ruokaa, kanankoivet suorastaan herkullisia. Rakastin myös tomaattiruokia kuten äitini valmistamia tomaattisilakoita, maailman parasta spagetti bologneseä ja kaikkein eniten hänen loistavinta bravuuriaan eli (erittäin tomaattista) osso bucoa. (=naudanlihapataa, jossa oli ydinluita.)

Äitini tekemä ruoka oli sikälikin laadukasta, että proteiinia oli riittävästi joka aterialla. Meidän ruokapöydässä ei nähty koskaan esim. mitään makaronilaatikkovedätyksiä. Ja liha oli lihaa ja kala kalaa eikä mitään makkaramössöä tai korppujauholla jatkettua jauhelihaa, kaupassa myytävistä "liha"pullista puhumattakaan. (Meidän perheen vähät rahat laitettiin tasan tarkkaan ruokailuun. )

Lopetin lihansyönnin muutettuani pois kotoa varmaan osaksi taloudellisista syistä mutta paljolti myös sen vuoksi, että olin oppinut 14-vuotiaana juomaan maitoa erään sattuman vuoksi. Jäin maitoon heti koukkuun, joten siitä oli helppo tehdä pääasiallinen proteiininlähteeni. Maito oli halpaa ja siinä säästyi paljon aikaa, kun ei tarvinnut edes opetella valmistamaan liharuokia. Söin myös rahkaa ja raejuustoakin, vaikka se oli kallista.

Ravitsin itseäni seuraavat 15 vuotta syömällä todella paljon vihanneksia. Söin myös helkutisti colden delicious -omenoita, mikä aiheutti minulle jatkuvia ruoansulatusvaivoja. En koskaan osannut epäillä, että kuuden omenan päivittäinen syönti voisi aiheuttaa minkaanlaisia haittavaikutuksia, koska omenathan edistivät terveyttä... Kalorit otin lähinnä puurosta ja ruisleivästä.

Kun täytin 30, minun oli pakko järjestää elämäni sellaiseksi, että herään aikaisin aamulla. Se edellytti unilääkityksen hankkimista. Lääkitys aiheutti minulle sen, että laihduin todella paljon. (Lääkitys aiheutti myös valtavasti kroonisia terveysongelmia, joihin en mene tässä sen enempää tilanpuutteen vuoksi.)

Koska saatoin nyt syödä entistä kaloripitoisempaa ruokaa lihomatta, vaihdoin vihannekset hernekeiton ja näkkileivän sekä banaanin ja ruisleivän yhdistelmään. Banaanit olivat olleet aina suurinta herkkua maan päällä ja se oli myös kätevää, koska aikaa ei kulunut enää ruoanlaittoon. Toinen syy ruokavaliomuutokseen oli se, että vihannekset ovat kalliita suhteessa niiden energiasisältöön. Tiedostin kyllä sen, että ruokavalioni oli muuttunut terveyden kannalta epäedulliseen suuntaan.

Hernekeittotölkistä löytyvän karmeanmakuisen suolaisen rasvaklimpin heitin tietysti aina suoraan roskiin. Eläinproteiinit tulivat edelleen maidosta, jota kului lähes litra päivässä. Maito oli edelleen sitä rasvatonta, johon olin totutellut jo nuorena, kun huomasin, että minulla on taipumus lihoa pienistäkin rasvamääristä.

Olin siinä käsityksessä, että laktovegetaarinen ruokavalio oli yhtä terveellinen kuin lihaa sisältävä, eikä minulla ollut mitään aavistusta siitä, että Ruotsissa tehtäisiin tulevaisuudessa tutkimus, jonka mukaan 6 desiä maitoa päivässä kaksinkertaistaa naisten kuolleisuuden... Kun se tutkimus ilmestyi, aloin vähentää maidon käyttöäni ja aika pian sen jälkeen rupesin karppaamaan, koska rupesi aina nukahtamaan aterian jälkeen.

Summa summarum: olen aina luullut syöväni mahdollisimman terveellisesti, koska olen noudattanut niitä tietoja, joita olen onnistunut hankkimaan. (Eikä se ole tehnyt edes tiukkaa, koska olen aina pitänyt esim. vihanneksista ja hedelmistä enkä ole ollut koskaan perso rasvalle.) Valitettavasti minulla ei ollut aiemmin mahdollisuuksia tutustua ravintoa koskevaan tutkimustietoon. (Eläköön internet!)

Nyt jälkikäteen olen tajunnut, että olin lapsena niin terve osittain ehkä siksi, että käytin vain vähän maitoa, enkä syönyt ruisleipää enkä paljoa mitään muutakaan leipää, koska en vain pitänyt voileivistä. Mutta kuka olisi silloin uskonut, että ruisleipä ja maito eivät olekaan terveellistä ruokaa?

Vielä sellainen pikku yksityiskohta, että vaihdoin sokerin keinotekoisiin makeutusaineisiin jo parikymppisenä liittyen silloiseen haluuni hoikistua. Ja se olikin minulle tehokas painonhallinnan apuväline, koska söin ja join paljon makeita herkkuja.

_________________
ME-tauti (G93.3)
Kilpirauhasen autoimmuunitulehdus((E06.3))

Meillä oli kotona hyvin yksioikoinen käsitys ruoasta kun olin nuori:

- Halvinta moskaa mitä rahalla saa
- Ja aina samat ruoat kierrossa, koskaan ei kokeiltu mitään uutta koska "rupea mitään osso pukkoa vääntämään" (ei ne edes tienneet mitä se tarkoittaa)
- Vähärasvaista ja suolatonta
- Kunhan tulee maha täyteen niin se on tärkeintä
- Kasviksia ei syöty koskaan missään muodossa
- Eikä kalaa
- Kaikki ruoat missä on rasvaa tai suolaa, ovat hengenvaarallisia
- Lihaa, juustoja tai muita juttuja ei saanut koskaan syödä kuin yhden viipaleen kerrallaan
- Paras ruokamauste oli maustepippuri
- Kaikista ns. herkuista auottiin aina päätä ja niistä tehtiin jonkinlainen tabu

Siitä huolimatta (tai ehkä siitä johtuen) olin 18veeksi asti merkittävän ylipainoinen. Kun aloitin keton, vanhempani ihan oikeasti huusivat päin naamaa että tulen kuolemaan tätä menoa rasvaan, ja länkytystä jatkui pari kuukautta, mutta sen jälkeen kun pudotin 30 kiloa puolessa vuodessa mussuttamalla sikanautaa, juustoa, pekonia, munia, vuolin juustohöylällä voipaketista siivuja ja kaikkea muuta ketosafkaa, ne olivat ihan hiljaa.

Isäni etenkin oli aina tavaton nuukailija kaikessa ruokaan liittyvässä, vaikka ukon vuositulot olivat pitkälti toistasataa tuhatta. Ihmettelin välillä, mihin ihmeeseen rahat katoavat, kun ihan kaikesta piti nuukailla vaatteita myöten. Ei mitään epäkunnioitusta vähätuloisia kohtaan, mutta tarpeeksi korkeilla tuloilla voi mielestäni panostaa ruokaan vähän liberaalimmin.

No huh. Tuohan kuulostaa siltä kuin olisitte syöneet pelkkiä hiilareita.

_________________
ME-tauti (G93.3)
Kilpirauhasen autoimmuunitulehdus((E06.3))