karppaus.info

Mulla on jotenkin sellainen tunne, että kaikissa asioissa mietitään lisää pakkoja.

Arno Forsius

Rokotus isorokkoa vastaan Suomessa

Isorokko oli Suomessa 1700-luvulla yleinen kulkutauti, jonka epidemiat kiersivät maata noin 4–6 vuoden välein. Yleensä kaikki väliaikana syntyneet lapset ja muut tautia ennen sairastamattomat saivat taudin, ja sairastuneista keskimäärin 20 % kuoli siihen. Isorokko oli tärkein yksittäinen väestönmenetyksiä aiheuttanut tauti, joskin punataudin tuhot saattoivat olla lyhytaikaisesti sitäkin suuremmat.

Rokonistutus ja rokotus

1700-luvun alussa tuli eurooppalaistenkin tietoon ikivanha itämainen havainto, että variolaatio eli isorokon tarkoituksellinen istuttaminen käsivarren tai käden iholle aiheutti yleisen, mutta tavallista lievemmän sairauden, joka kuitenkin suojasi myöhemmältä ja vaarallisemmalta tartunnalta. Turun akatemian lääketieteen professori Herman Diedrich Spöring, joka oli Pariisin matkallaan tutustunut menetelmään Alankomaissa, julkaisi sitä koskevan kirjoituksen jo vuonna 1737. Sen välityksellä asia tuli tunnetuksi Suomessa ja myös Ruotsissa. Maamme ensimmäisen rokonistutuksen suoritti piirilääkäri Johan Haartman (1725–1788) Turussa kuitenkin vasta vuonna 1754. Ruotsalainen lääkäri David Schulz (von Schulzenheim) toi menetelmän kaksi vuotta myöhemmin Englannista omaan kotimaahansa. Sen jälkeen Collegium medicum ryhtyi toimenpiteisiin rokonistutuksen edistämiseksi valtakunnassa.

Istutettava isorokko oli aivan oikeata isorokkoa ja siten tavattoman tarttuvaa ja vaarallista kaikille niille, jotka eivät olleet tautia aikaisemmin sairastaneet. Siitä syystä rokonistutus vaati tiettyjä varotoimia ja alkuaikoina se suoritettiinkin useimmiten lasareteissa tai erityisissä rokotushuoneissa. Joskus suojattavat henkilöt saivat istutuksen seurauksena niin vaikean sairauden, että menehtyivät siihen.

Rokonistutus sai arvovaltaisen puolestapuhujan, kun taulustolaitoksen komissio totesi maaliskuussa 1758 laatimassaan mietinnössä, että isorokkokuolleisuus oli tärkeänä syynä hitaaseen väestökehitykseen. Kuolleista joka kuudes tai seitsemäs oli menehtynyt isorokkoon, joka vei koko valtakunnassa vuosittain manan majoille 8000–9000 lasta. Rokonistutusta oli siis aiheellista edistää kaikin tavoin.

David Schultz oli laatinut Englannista palattuaan kansan valistamiseksi kirjoituksen isorokon istuttamisesta. Vuonna 1759 hän ehdotti, että kirjanen annettaisiin jokaiselle piirilääkärille ja että sitä lähetettäisiin kaikille tuomiokapituleille edelleen papeille toimitettavaksi. Porvoon tuomikapituli kehotti marraskuussa 1761 lähettämässään kiertokirjeessä papistoa edistämään rokonistutusta kansan keskuudessa. Liitteenä oli Schultzin "oivallinen ja perusteellinen kirjoitus, jonka avulla lääkärit ja muutkin henkilöt voivat itse oppia menetelmän täydellisesti". Papistolla olikin tavattoman suuri merkitys rokonistutuksen hyväksytyksi saamisessa. Vallitsevan käsityksen mukaan isorokko oli niitä vitsauksia, joilta Jumala kyllä armossaan saattoi varjella synnittömän ihmisen. Toisaalta taas pidettiin sopimattomana puuttua Jumalan säätämään luonnonjärjestykseen. Monet papit olivatkin rokonistuttamista vastaan, mikä ei suinkaan ilahduttanut piirilääkäreitä. Kun piirilääkärien uusi ohjesääntö vahvistettiin vuonna 1774, kehotettiin heitä siinä kiinnittämään erityisesti huomiota myös rokonistutukseen.

Jo varhaisessa vaiheessa julkaistiin myös suomenkielellä rahvaalle tarkoitettuja kirjoituksia uudesta suojakeinosta isorokkoa eli "rupulia" vastaan. Turussa painettiin vuonna 1763 Otto Reinhold Bökmanin laatima ruotsinkielinen väitöskirja, jossa käsiteltiin rokonistutuksen edistämistä Suomessa. Siihen liittyi suomeksi laadittu vetoomus "Kunnioitettawalle Talonpojan Säädylle Suomen-niemesä", jossa perusteeltiin tarvetta suojautua isorokon vaaroilta. Myös vuoden 1764 suomalaisessa almanakassa ilmestyi rahvaalle osoitettu ohje "Cuinga yhteisen Cansan pitä heidän Lapsians wartoman, jotka tulewat rupulijn".

Rokonistutus saavutti merkittävät mittasuhteet vain Pohjanmaalla, missä sen hyväksi tehtiin innokkaasti työtä. Eräs rokonistutuksen puolesta puhujista oli Alavetelin kappalainen ja myöhempi Kokkolan kirkkoherra Anders Chydenius (1729—1803). Rahvaan pelkojen ja epäluulojen vuoksi tulokset jäivät muualla maassa suhteellisen vähäisiksi, vaikka rokonistutuksia suorittivat lääkärien ja välskärien lisäksi papit, lukkarit, ylioppilaat ja talonpojat. Vuonna 1797 perustettu Suomen Talousseura otti pian rokonistutuksen edistämisen ohjelmaansa. Sen tekemän esityksen johdosta tuomiokapitulitkin muistuttivat jälleen asian tärkeydestä. Suomen Talousseuran toimenpiteiden seurauksena rokonistutus alkoikin yleistyä, mutta monin paikoin sen suorittajien into oli suurempi kuin taito. On olemassa selviä todisteita siitä, että he aiheuttivat huolimattomuuden ja riittämättömien varotoimien johdosta taudinpurkauksia, joihin menehtyi paljon lapsia.

Vapaaehtoisen rokonistutuksen ottaneet saivat kyllä henkilökohtaisen suojan isorokkotartuntaa vastaan, mutta heidän osuutensa oli niin pieni, ettei epidemioita pystytty vielä ehkäisemään.

Rokotus isorokkoa vastaan aloitetaan Englantilainen lääkäri Edward Jenner julkaisi vuonna 1798 kaksi vuotta aikaisemmin keksimänsä menetelmän ihmisten suojaamiseksi isorokkotartunnalta vaarattoman lehmärokon istuttamisen eli vaccinaation avulla. Lehmärokolla suojaaminen eli rokotus saavutti nopeasti jalansijan valtakunnassa ja syrjäytti muutamassa vuodessa kokonaan aikaisemman rokonistutuksen. Suomen ensimmäisen rokotuksen suoritti piirilääkärin sijaisena toiminut Anders Boxström (1760–1849) Turussa vuonna 1802. Samana vuonna kirurgian professori Joseph Pipping (myöh. Pippingsköld, 1760–1815) esitti sanomalehdessä Åbo Tidningar vetoomuksen väestölle, jotta se käyttäisi suurta keksintöä hyväkseen. Pippingin laatimat rokotusohjeet julkaistiin vuoden 1805 suomalaisessa almanakassa Bartholomaeus Laurellin suomennoksena otsikolla "Neuwo Warjellus rupulin istutuxeen, jonga kautta Rahkotauti eli rupuli tulee estetyxi ja ulosjuritetuxi". Alkuosa kirjoituksesta julkaistiin ruotsiksi Ruotsin valtakunnan almanakassa vuodeksi 1806. Pippingsköld palasi rokotukseen sanomalehtikirjoituksissaan vuosina 1808 ja 1813. Jälkimmäisenä vuonna maassamme raivosi vaikea isorokkoepidemia ja silloin hän osoitti vielä hartaan kehotuksen "Suomen valistuneille asukkaille", erityisesti kaikille lasten vanhemmille, toimia rokotuksen edistämiseksi ja levittämiseksi.

Suomen Talousseuran vuonna 1802 kuninkaalle tekemän ehdotuksen mukaan seurakuntien lukkarit velvoitettiin vuonna 1803 hankkimaan rokonistuttamisen ja rokottamisen taito ja samalla heidän oli siinä laajuudessa kuin mahdollista hankittava kyky hallita tavallisimpia välskärin tehtäviä. Keväällä 1804 rokotuksesta huolehtiminen luovutettiin Suomen Talousseuran tehtäväksi. Rokotukset käynnistyivät monin paikoin varsin heikosti, minkä vuoksi Suomen Talousseura ryhtyi tutkimaan syitä siihen vuoden 1807 alussa. Seurakunnissa kiertelevien lukkarien toiminta ei osoittautunut tyydyttäväksi. Lääkärit eivät olleet myöskään kovin halukkaita rokottamaan ja rokotusluettelotkin olivat jääneet puutteellisiksi. Sitä paitsi monin paikoin pappien kiinnostus asiaa kohtaan ei ollut riittävä. Kelvollisen rokotteen saantikin oli usein vaikeata. Turussa toimivasta rokkoainevarastosta kahden lasilevyn välissä lähetetty rokote menetti nimittäin helposti tehonsa pitkien ja hitaiden kuljetusten aikana. Suomen Talousseuran esityksestä perustettiinkin vuonna 1807 annetulla kuninkaallisella kirjeellä uudet rokkoainevarastot Heinolaan ja Kuopioon.

Tässä yhteydessä on aiheellista mainita, että Turun tuomiokirkon lukkari Erik Forssell suoritti vuonna 1808 onnistuneen kokeilun lehmärokon istuttamiseksi lehmään, jonka rokkorakkuloista saatiin rokkoainetta lähetettäväksi eri puolille maata.

Vähitellen rokotus yleistyi tyydyttävästi ja eräin paikoin tulokset olivat jopa hyviä. Lääkäreiden ja lukkareiden lisäksi rokotuksia suorittivat papit, virkamiehet, ylioppilaat sekä kansanmiehet ja -naisetkin. Heidän ansiotaan on, että rokotus vapaaehtoisuudesta ja väestön ennakkoluuloista huolimatta saavutti tämänkin verran menestystä. Suomen Talousseuran tilastojen mukaan maassamme rokotettiin 1800-luvun alkuvuosina keskimäärin 8000 henkeä vuosittain eli noin neljännes syntyneiden ikäluokasta. Rokotettujen saaman suojan lisäksi sillä oli jo jonkin verran merkitystä isorokkokuolleisuuden vähentäjänä. Rokottamattomien osuus pysyi kuitenkin jatkuvasti niin suurena, ettei isorokkoepidemioita vieläkään saatu estetyksi.

Isorokkoepidemian levitessä vuonna 1812 saatiin todeta, että rokotus oli monissa pitäjissä ollut kovin vähäistä. Collegium medicum pyysi Suomen Talousseuraa lähettämään epidemia-alueille rokottajia ja ryhtymään muutenkin voimallisiin toimenpiteisiin. Kun isorokko vuoden 1814 alussa levisi yhä laajemmalle, lähetti myös kenraalikuvernööri Fabian Steinheil kirjelmän Suomen Talousseuralle. Papistoa kehotettiin hälventämään rahvaan ennakkoluuloja rokotusta kohtaan, sillä ne näyttivät olleen monin paikoin merkittävänä syynä rokotuksen heikkoon menestykseen. Lukkarit tekivät nyt rokotusmatkoja laajoilla alueilla omien pitäjiensä ulkopuolella ja vuoden aikana saatiin rokotetuksi kymmeniä tuhansia ihmisiä.

Suomen Talousseura esitti vuonna 1815, että jokaiseen pitäjään perustettaisiin kirkkoherran puheenjohdolla toimikunta, jonka tehtävänä olisi edistää rokotusta ja hälventää rahvaan epäluuloja sitä kohtaan. Sen jäseniksi olisi valittu rokotukseen myönteisesti suhtautuvia pappeja, muita säätyläisiä ja valistuneimpia talollisia. Toimikunnan piti huolehtia siitä, että kaukaisissa kylissä annettaisiin tarpeellinen opetus jollekin luotettavalle henkilölle, joka voisi olla apuna varsinaiselle rokottajalle. Sen lisäksi toimikunnan olisi mahdollisuuksien mukaan valittava sopivat paikat rokotusta ja tarkastusta varten. Edelleen sen velvollisuutena olisi viedä maaherran kuulusteltavaksi ne vanhemmat, jotka eivät tuoneet lapsiaan rokotettavaksi ja tarkastettavaksi. Kaikesta päätellen Suomen Talousseuran aloite ei johtanut missään käytännön toimenpiteisiin.

Rokotus perustui yhä vapaaehtoisuuteen, mutta myös pakkotoimenpiteiden tarpeellisuudesta keskusteltiin 1810-luvun puolivälissä, jolloin Suomen Talousseura pyysi selvityksiä rokotuksen tilasta eri seuduilla. Eräissä pitäjissä olikin määrätty rahasakko niille vanhemmille, jotka kieltäytyivät tuomasta lapsiaan rokotettavaksi ja tarkastettavaksi. Pakkotoimenpiteet eivät kuitenkaan saaneet laajaa kannatusta. Yleisesti ottaen rahvaan käsitystä rokotuksesta pidettiin tuolloin myönteisenä. Osittain uskottiin, että rokotus alkaisi sujua jo omalla painollaan, mutta myöhemmät vuodet osoittivat, että käsitykset olivat liian toiveikkaita.

Suomen Talousseura oli vastannut rokotustoiminnasta maassamme runsaan 20 vuoden ajan ja tehnyt perustavaa työtä kansalaisten terveyden hyväksi. Seuran voimat eivät kuitenkaan riittäneet pitemmälle ja niinpä rokotustoimen hoitaminen määrättiin elokuussa 1824 keisarillisella kirjeellä lääkintäviranomaisten tehtäväksi maaliskuusta 1825 alkaen.

Helmikuussa 1825 annetun rokotusjulistuksen mukaan perustettiin Turkuun rokkoaineen keskusvarasto ja piirilääkärien asemapaikkoihin rokkoainevarastot. Maa jaettiin piirilääkärien valvomiin rokotuspiireihin, joita oli kaikkiaan 75. Jokaiseen rokotuspiiriin oli palkattava vakinainen rokottaja, jonka tehtävään entinen rokottaja sai halutessaan siirtyä suoritettuaan piirilääkärille rokottajalta vaadittavan tutkinnon ja valan. Piirilääkärin oli valvottava piirissään sekä rokotuksia että niiden tarkastuksia. Papiston oli annettava rokottajalle luettelot kaikista rokottamattomista henkilöistä, jotka eivät olleet sairastaneet isorokkoa, ja lähetettävä rokottajan matkaan kirjuriksi joku luotettava ja kirjoitustaitoinen mies, mieluimmin pappissäädystä. Papiston oli myös osoitettava sopivimmat rokotus- ja tarkastuspaikat rokottajalle. Seurakunnan oli puolestaan huolehdittava ilman korvausta rokottajan kyyditsemisestä rokotuspaikoille. Kruununvirkamiehet olivat velvolliset antamaan rokottajalle apuaan kaikissa tämän virkavelvollisuuksiin kuuluvissa tehtävissä. Rokotukset oli suoritettava pääasiallisesti toukokuun puolivälin ja syyskuun lopun välisenä aikana, mätäkuuta lukuun ottamatta. Rokottajan oli syksyllä työnsä päätettyään jätettävä piirilääkärille luettelot rokotetuista henkilöistä sekä kertomus rokotuksen edistymisestä, mahdollisista esteistä ja muista asiaan liittyvistä havainnoista.

Huhtikuussa 1825 Collegium medicum antoi julistuksen johdosta rokottajille tarkemmat ohjeet. Rokottajat saivat rokkoainetta piirilääkärin lähettämänä tai naapuripitäjien rokottajilta. Kun rokotus pitäjässä lähti käyntiin, kuljetti rokottaja tavallisesti viikkoa aikaisemmin rokotetun lapsen mukanaan tarkastuspaikasta seuraavaan rokotuspaikkaan. Siellä rokotus tapahtui nyt sillä rokkoaineella, joka otettiin aikaisemmin rokotetun lapsen rokkorakkuloista.

Ennestään rokottajana toimineella seurakunnan lukkarilla oli siis mahdollisuus siirtyä vakinaiseen rokottajan toimeen oman työnsä ohella. Alkuvaiheessa valtion palkkaamista rokottajista olikin lukkareita lähes kolmannes, mutta vähitellen heidän osuutensa pieneni. Rokotuspiirien laajuudesta johtuen lukkarintehtävien hoitaminen vaikeutui huomattavasti kesäkauden aikana. Kaikki lukkarit olivat edelleen velvolliset hankkimaan itselleen rokotustaidon, mutta heitä käytettiin useimmiten rokottajina vain tilapäisesti, esim. isorokkoepidemioiden uhatessa tai vakinaisen rokottajantoimen ollessa täyttämättä.

Papiston toivottiin jatkuvasti vaikuttavan seurakuntalaisiin rokotuksen edistämiseksi, mutta rokotus ei kaikesta huolimatta käynnistynyt vieläkään toivotulla tavalla. Collegium medicum kiinnitti huomiota siihenkin, että rahvas ei ollut mielellään kyydinnyt rokottajia virkamatkoilla eivätkä kruununpalvelijatkaan olleet antaneet apuaan riittävästi. Rahvaan vastahakoisuus ja ennakkoluulot rokotusta kohtaan jatkuivat siis edelleen. Toisaalta eräät vanhemmat eivät olisi sallineet rokkoaineen ottamista lastensa rokkorakkuloista, koska he katsoivat sen heikentävän rokotuksen tehoa.

Rokotustoimintaa tehostetaan

Kun vapaaehtoisuuteen perustuva rokotus ei kaikista yrityksistä huolimatta tuottanut toivottua tulosta, ryhdyttiin jälleen harkitsemaan pakkokeinoja. Lääkintätoimen vt. pääjohtajan mielestä rokotuksen edistäminen oli mahdollista vain pakkokeinoin. Hän ehdottikin jo vuonna 1830, että vanhemmat ja huoltajat velvoitettaisiin sakon uhalla tuomaan lapset rokotettavaksi. Keisari piti kuitenkin sitä maan lakien vastaisena ja niinpä hän marraskuussa 1831 ilmoitti vt. pääjohtajalle tahtonsa ja käskynsä olevan, että tämä pyrkisi osaltaan poistamaan rokotuksen tieltä kaikki esteet ja taivuttaisi rokottajat huolehtimaan velvollisuuksistaan uutteruudella ja lämmöllä sekä välttämään toimenpiteitä, jotka voisivat rahvaan keskuudessa herättää vastahakoisuutta ja nurjamielisyyttä. Myös vuonna 1832 annetussa piirilääkärien ohjesäännössä kiinnitettiin huomiota rokotuksen tehostamiseen.

Vuoden 1832 lopulla alkoi taas ilmetä tavallista laajempia isorokkoepidemioita. Tällöin todettiin, että vakinaiset rokottajat eivät pystyisi toimittamaan rokotuksia niin nopeasti ja laajasti kuin taudin ehkäisemiseksi olisi ollut tarpeen. Sen vuoksi annettiin helmikuussa 1833 keisarillisella kirjeellä lääkintätoimen vt. pääjohtajalle lupa palkata tarvittaessa ylimääräisiä rokottajia niillä seuduilla, joissa rokkotartunta raivosi voimakkaimmin. Huhtikuussa 1849 lääkintätoimen pääjohtaja pyysi piirilääkäreiltä ehdotuksia mahdollisten laiminlyöntien korjaamiseksi sen johdosta, että lapsia oli jäänyt rokottamatta yhtä paljon kuin niitä oli rokotettu. Piirilääkärit pitivät tärkeänä, että papisto tekisi käyntejä rokotuspaikoissa ja vaikuttaisi myönteisellä tavalla seurakuntalaisiin.

Lokakuussa 1859 annettiin uusi rokotusjulistus. Se liittyi samanaikaisesti tapahtuneeseen kätilöohjesäännön uudistukseen. Uuden rokotusjulistuksen mukaan rokottaminen oli tästä lähtien kätilöiden tehtävänä sitä mukaa, kun heitä voitiin palkata rokottajattariksi rokottajan toimien vapautuessa. Sen vuoksi uudistus toteutui käytännössä asteittain. Varsinaista rokotustoimintaa koskevat muutokset olivat vähäisiä. Uudistuksen tarkoituksena oli parantaa maaseudulla sekä kätilöiden saantia että rokotuksen tuloksia, mutta odotukset eivät täyttyneet. Kätilöt eivät olleetkaan kiinnostuneita rokottajattaren vaivalloisesta ja epäkiitollisesta tehtävästä. Vuosina 1860–1864 hakeutui rokottajattaren toimiin vain 28 kätilöä, joista sitä paitsi seitsemän luopui pian tästä tehtävästä.

Lokakuussa 1860 toimitettiin uusi rokotuspiirijako, joka perustui kolme vuotta aikaisemmin tapahtuneeseen lääkäripiirien järjestelyyn. Rokotuspiirejä oli tämän jälkeen yhteensä 76. Rokotus ei saavuttanut kaikkialla varauksetonta hyväksymistä vieläkään, vaikka se oli ollut käytössä jo 60 vuoden ajan. Kaikesta huolimatta rokotustoiminnassa oli tapahtunut hiljalleen edistymistä ja maassamme rokotettiin 1860-luvulla jo keskimäärin 70 % kaikista syntyneistä. Rokotuksen ansiosta isorokkokuolleisuus oli vähentynyt huomattavasti, mutta vuosien varrella rokottamatta jääneiden osuus oli niin suuri, että isorokon ilmaantuessa ketjutartunta väistämättä johti epidemian syntyyn. Siitä huolimatta epidemiat jäivät aikaisempaa suppeammiksi.

Rokotus isorokkoa vastaan tuotti eri puolilla valtakuntaa edelleen suuria vaikeuksia. Rokkoaine saatiin viikkoa aikaisemmin rokotettujen lasten rokkorakkuloista, jos heitä sattui olemaan. Rokkoainetta saatettiin myös tilata eräissä kaupungeissa olevista rokkoainevarastoista, mutta lasilevyjen välissä lähetetty rokkoaine menetti usein tehonsa osittain tai kokonaan hitaiden kuljetusten aikana. Rokottajattarien toimet jäivät monin paikoin vakinaisesti täyttämättä ja niitä oli hoidettava viransijaisten turvin. Joitakin lukkareita oli yhä edelleen rokottajina.

Piirilääkäripiirien rajoissa tapahtui vuoden 1871 alusta eräitä tarkistuksia läänin- ja kihlakunnanrajojen muutosten johdosta. Senaatin kansliatoimituskunta kehotti vuonna 1873 lääkintätoimen pääjohtajaa harkitsemaan ja sittemmin esittämään senaatille rokotuspiirijakoon sellaista muutosta, että jokaisesta seurakunnasta, käytännössä siis kunnasta, muodostuisi tulevaisuudessa oma rokotuspiirinsä, jossa rokotuksen suorittaminen kuuluisi seurakunnan lukkarille. Kokemukset kätilöiden toiminnasta rokottajattarina olivat nimittäin osoittautuneet paljon odotettua kehnommiksi. Vuonna 1874 lääkintätoimen pääjohtaja esitti taas toivomuksen rokotuksen pakollisuudesta ja seuraavana vuonna senaatti asettikin komitean harkitsemaan asiaa.

Kato- ja nälkävuodet 1860-luvulla, etenkin vuodet 1867–1868, vaikuttivat isorokon esiintymistä lisäävästi. Rokotukset jäivät monin paikoin melkein kokonaan suorittamatta ja tartunta levisi elantoa ja työtä etsivien väkijoukkojen mukana tavallista helpommin paikkakunnalta toiselle. Myös 1870-luku muodostui vaikeaksi ja vuonna 1874 esiintyi isorokkoa miltei kaikkialla valtakunnassa. Mainittuna vuonna siihen kuoli yhteensä noin 18 000 asukasta eli noin 1/5 osa kaikista kuolleista.

Vuoden 1876 alusta valtio maksoi eräille kunnille avustusta kätilön palkkaamiseksi rokottajattaren tehtäviin. Maaliskuussa 1878 piirilääkäreille myönnettiin oikeus tarvittaessa palkata ylimääräisiä rokottajanapulaisia, mutta samalla korostettiin, että esitykset näiden tarpeesta ja palkkaamisesta oli aina tehtävä etukäteen vuoden alussa. Vuoden 1879 kätilöohjesäännössä pysytettiin voimassa rokotuksen opetus kätilöoppilaitoksessa ja samoin kätilöiden velvollisuus edistää erityisesti rahvaan keskuudessa luottamusta suojarokotusta kohtaan. Maaliskuussa 1881 lääkintöhallitus lähetti piirilääkäreille kiertokirjeen, jossa korostettiin rokotusten nopeuttamista lähes kaikkialla esiintyneen isorokon johdosta. Piirilääkäreitä kehotettiin valvomaan huolellisesti rokottajia ja rokottajattaria, sekä ilmoittamaan kiireellisesti tilapäisten avustajien tarpeellisuudesta.

Rokotus tulee pakolliseksi

Senaatin vuonna 1875 asettaman komitean tehtävänä oli harkita toimenpiteitä koko maahan ulottuvan ja huolellisesti toimitettavan rokotuksen järjestämiseksi. Seuraavana vuonna valmistuneessa mietinnössä esitettiin rokotusvastuun siirtämistä kunnille ja niiden palkkaamille rokottajille. Rokotuspakkoa komitea suositteli vain kaupunkeihin, joissa kaupunginlääkärien olisi huolehdittava rokottamisesta. Tällä tavalla arveltiin turvattavan, että rokotuksen yhteydessä ei levitettäisi muita sairauksia, lähinnä kuppatautia, rokkoaineen luovuttajista rokotettaviin. Lääkintätoimen pääjohtaja piti kuitenkin rokotuspakkoa tarpeellisena myös maaseudulla, sillä piirilääkärien kertomusten mukaan kansan halukkuus rokotuttaa itsensä oli vähäisempi kuin komitea otaksui. Tuohon aikaan oli myöskin jo Pietarista saatavissa tarvittaessa vasikoissa viljeltyä rokkoainetta, joka oli saatu kehitettyä käyttökelpoiseksi vuodesta 1841 lähtien. Vuodesta 1868 alkaen oli sitä paitsi voitu lähettää rokkoainetta lasiputkessa glyseriiniin sekoitettuna, jolloin se ei päässyt matkan aikana kuivumaan ja menettämään tehoaan.

Finska Läkaresällskapet (Suomen Lääkäriseura) käsitteli rokotusasiaa yleisessä kokouksessaan vuonna 1881 ja suositteli siirtymistä asteittain pakolliseen rokotukseen. Senaatin esitys rokotuksen järjestämisestä jätettiin vuoden 1882 valtiopäiville. Asian tultua siellä hyväksytyksi annettiin vihdoin joulukuussa 1883 uusi rokotusasetus, joka astui voimaan asteittain vuosien 1885–1890 aikana. Se tapahtui vuonna 1885 kaupungeissa, joissa oli rokkoainevarasto, vuonna 1886 muissa kaupungeissa, ja vuosina 1887–1890 maalaiskunnissa, alkaen lääneittäin maan eteläosista.

Rokotus oli nyt pakollista ja se määrättiin kuntien velvollisuudeksi valtion viranomaisten valvonnassa. Jokaisen kunnan oli otettava palvelukseensa yksi tai useampia rokottajia tai rokottajattaria, mutta lääkintöhallituksen luvalla toisiinsa rajoittuvilla kunnilla oli mahdollisuus sopia yhteisestä rokottajasta. Valtio palkkasi valvovan henkilökunnan ja ylläpiti rokkoainevarastoja. Maalaiskunnat saivat valtiolta rokotustoimintaa varten vuotuista avustusta asukasluvun mukaan. Lapissa ja Kuolajärven pitäjässä rokotus oli kuitenkin määrätty toimitettavaksi kokonaan valtion kustannuksella. Vanhemmat, kasvatusvanhemmat ja edusmiehet olivat velvolliset rokotuttamaan hoidossaan olevan lapsen ennen kahden vuoden iän saavuttamista. Velvoitus koski myös vanhempia lapsia ja aikuisia, joita ei ollut menestyksellisesti rokotettu tai jotka eivät olleet käyneet rokotustarkastuksessa. Nyt ei edes isorokon sairastanut henkilö ollut vapaa rokotuspakosta. Kukaan ei saanut kieltää rokottajaa keräämästä rokkoainetta rokotettujen rokkorakkuloista, mutta ainakin yksi rokkorakkula oli aina jätettävä koskemattomaksi. Työnantajat eivät saaneet asettaa esteitä työntekijöittensä rokotustilaisuuteen menemiselle. Maalla kunnallislautakunta saattoi antaa rokotuksen laiminlyöneelle tai niskoittelevalle henkilölle määräajan rokotukseen menemistä varten 2–15 markan sakon uhalla, ja sen laiminlyötyä uuden määräajan enintään 30 markan sakon uhalla.

Tammikuussa 1884 annettiin rokotusasetukseen liittyvä rokotusohjesääntö, jossa määrättiin tarkemmin rokotukseen kuuluvista käytännön toimenpiteistä, mm. rokotusluetteloiden pitämisestä, ilmoituksista ja merkinnöistä kirkonkirjoihin jne. Tästä lähtien oli papinkirjaan aina tehtävä merkintä suoritetusta rokotuksesta tai siitä, ettei rokotus ollut kyseisellä henkilöllä tuottanut tulosta, tai sairastetusta isorokosta. Heinäkuussa 1884 annettiin vielä uuden asetuksen johdosta "Ohjesääntö Rokonistuttajille Suomessa". Todettakoon samalla, että vuoden 1883 rokotusasetuksessa lukkarien rokotustaidon vaatimusta ei enää pysytetty voimassa.

Rokotuksen tultua pakolliseksi alkoi isorokko nopeasti vähentyä ja kymmenessä vuodessa se saatiin häviämään kokonaan, eräitä harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Tosin kansan vastahakoisuus rokotusta kohtaan säilyi eräin paikoin varsin pitkään.

Kuten aikaisemmin jo on ohimennen mainittu, liittyi ihmisestä toiseen suoritettavaan rokotukseen tiettyjä vaaratekijöitä, joista tärkein oli kuppatautitartunnan mahdollisuus, joka kylläkin oli melko pieni. Se oli osaltaan vähentämässä ihmisten halukkuutta antaa rokottaa lapsensa. Kun sittemmin kehitettiin menetelmä, jossa rokkoainetta valmistettiin vasikan ihossa viljelemällä, päästiin eroon muiden sairauksien levittämisen uhkasta. Suomeenkin rakennettiin vasikkarokotteen valmistuslaitos, joka avattiin Helsingissä Eläintarhan alueella vuonna 1894. Vuonna 1895 annettujen rokotusohjeiden mukaan rokotus tapahtui yksinomaan vasikkarokotteella eikä rokkoainetta siten enää siirretty rokotetusta rokotettavaan. Pian rokotus tapahtui kaikkialla uudella vasikkarokotteella, jota pystyttiin toimittamaan Helsingin rokkoainevaraston välityksellä koko maata varten. Sen vuoksi kaikki muut rokkoainevarastot lakkautettiinkin kesällä 1899. [Katso myös kirjoitusta Carl Immanuel Qvist (1827—1897) — sanomalehtimies, poliitikko, teollisuusmies ja kaupunginlääkäri.]

Rokotuksen muututtua pakolliseksi väheni rokottamattomien lasten osuus nopeasti. Kuitenkin vielä vuosina 1892–1893 esiintyi melko runsaasti isorokkoa, väestön runsaamman liikkumisen johdosta. Vasta vuodesta 1897 lähtien saatiin lähimain kaikki asukkaat rokotetuksi jo lapsena. Sen seurauksena isorokkoepidemiat lakkasivat Suomessa, muutamaa myöhempää poikkeusta lukuun ottamatta.

Vuoden 1910 jälkeen isorokkoa esiintyi yleensä vain muutamia tapauksia vuodessa. Vuonna 1918 oli kuitenkin suurehko epidemia, jossa sairastuneita oli 2469 ja kuolleita 752, sekä vuonna 1936 pieni epidemia, jossa oli sairastuneita 39. Vuonna 1920 säädettiin rokotusvelvollisuudesta isorokon liikkuessa tai uhatessa annettu laki. Vuonna 1941 todettiin vielä yksi tapaus, mutta sen jälkeen isorokkoa ei ole esiintynyt Suomessa. Vuonna 1935 annettiin rokotuslaki ja -asetus, jotka tulivat voimaan vuoden 1936 alussa. Silloin kumottiin vuoden 1883 rokotusasetus ja vuoden 1884 rokottajien ohjesääntö.

Rokotuspakko oli Suomessa voimassa vuoden 1951 loppuun. Sen jälkeen suoritettiin muutamana vuonna rokotuksia vielä jonkin verran, mutta melko pian rokotuksia annettiin pääasiallisesti enää niille, joiden kohdalla se oli edelleen tarpeen, esim. ulkomaille matkustaville, merimiehille, luotseille ja terveydenhuoltoalan henkilökunnalle.

Kirjoitus on valmistunut vuosina 1980–1990. Tarkistettu marraskuussa 2002. Aihetta on käsitelty vuoteen 1865 saakka laajemmin teoksessa A. Forsius, Sosiaali- ja terveydenhuollon kehitys Hollolassa ja Lahdessa vuoteen 1865, sekä seuraavina vuosina paikallisesti teoksessa A. Forsius, Sosiaali- ja terveydenhuollon kehitys Hollolassa ja Lahdessa vuosina 1866–1985. Tarkistettu tammikuussa 2003. Lukkari Erik Forssellin suorittama lehmärokon istuttaminen lehmään on lisätty maaliskuussa 2004. Tieto Pippingskiöldin rokotusta koskevasta kirjoituksesta vuoden 1805 suomalaisessa almanakassa on lisätty maaliskuussa 2004.

Kirjallisuutta:

Björkstén, J. I.: Vaccinationens historia i Finland, I–II. Helsingfors 1902, 1908.

Dumesnil, R. und Schadewaldt, H.: Die Berühmten Ärzte. Aulis Verlag Deubner & Co KG Köln, (ilman painovuotta, n. 1970).

Forsius, A.: Sosiaali- ja terveydenhuollon kehitys Hollolassa ja Lahdessa vuoteen 1865. (Väitöskirja.) Lahden kaupunki. Hämeenlinna 1982.

Forsius, A.: Sosiaali- ja terveydenhuollon kehitys Hollolassa ja Lahdessa vuosina 1866–1985. Lahden kaupunki. Vammala 1993.

Hjelt, O. E. A.: Svenska och Finska Medicinalverkets Historia 1663–1812, II. Helsingfors 1892.

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin–München 1950.

Pakkala, K.: Viimeinen isorokkoepidemia [1936]. Tapahtumia ja muistelmia. Helsingin Lääkärilehti 9/1986. [Lisätty tammikuussa 2003.]

Sandblad, H., Världens nordligaste läkare. Medicinalväsendets första insteg i Nordskandinavien 1750–1810. 1979.

Sköld, P.: Från fruktad farsot till sällsynt sjukdom – smittkopporna i Sverige 1750–1900. Nordisk Medicinhistorisk Årsbok 1994: 87–108.

Suomalaisen almanakan juhlakirja. Weilin+Göös 1957. [Lisätty maaliskuussa 2004.]

Tarvainen, K., Vapalahti, O., Reijonen, T., Hyödynmaa R., Hynninen A. ja Ryynänen, A.: Lehmärokko – zoonoositulokas Suomessa. Duodecim 2001: 117: 1545–1550.

Myöhemmin ilmestynyttä kirjallisuutta:

Torres Joerges, Xaviera: Importancia de la viruela, gastroenteritis aguda y paludismo en Finlandia entre 1749 y 1850. Disertación académica que será presentada para su discusión pública, con el consentimiento de la Facultad de Humanidades de la Universidad de Oulu, en la sala Kuusamo, Linnanmaa, el 14 de Enero de 2006, a las 12 del mediodía. Abstract in English and Finnish. Oulun yliopisto, Oulu 2005.
[ luettavissa: http://herkules.oulu.fi/isbn9514279417/ ... 279417.pdf (lisätty maaliskuussa 2006) ]

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON

Mulla ei itsellä ole niitä ollut, ei myöskään lapsillani, niitä vaan ei silloin vielä ollut. Pitäiskö meillä olla joku ongelma siitä? Ollaan rokot sairastettu normaalissa järjestyksessä ja siihen maailmanaikaan katsottiin, että ne on sellaisia lastentauteja, mitkä kuuluu elämään.

Siitä että joku sanoo jotakin on vielä mahdottomasti matkaa siihen että esitettäisiin - pakkoa - ja moinen toteutettaisiin.

Haluaisitko että ne vammautumiset ja kuolemat saataisiin taas uudelleen myös suomalaiseen elämään kuuluviksi?

Ne oli semmoisia lastentauteja, jotka jättävät osan sairastuneista sitten loppuiäkseen vammaisiksi ja osa myös kuolee. Että sellainen kuului kyllä elämään aiemmin myös täällä Suomessa, nykyään enemmän kehitysmaissa. Haluaisitko että ne vammautumiset ja kuolemat saataisiin taas uudelleen myös suomalaiseen elämään kuuluviksi?

Ne oli semmoisia lastentauteja, jotka jättävät osan sairastuneista sitten loppuiäkseen vammaisiksi ja osa myös kuolee. Että sellainen kuului kyllä elämään aiemmin myös täällä Suomessa, nykyään enemmän kehitysmaissa. Haluaisitko että ne vammautumiset ja kuolemat saataisiin taas uudelleen myös suomalaiseen elämään kuuluviksi?

Ministeriö lykkää hoitohenkilöstön rokotuksia koskevan säännöksen muuttamista – haluaa odottaa ratkaisuja kanteluihin

“An important and definitive “mainstream” government study done nearly a decade ago got little attention because the science came down on the wrong side. It found that after decades and billions of dollars spent promoting flu shots for the elderly, the mass vaccination program did not result in saving lives. In fact, the death rate among the elderly increased substantially.”

Satuin törmäämään tällaiseen. Mitä mieltä olette?

Let the EVIDENCE speak: Did Vaccines Save Us?

Rokotteilla ja niiden adjuvanteilla pääsee ikävästi sotkemaan pienen elämän luontaisia puolustusmekanismeja...

Rokotuksien suhteen haluaisin tuon tämän hetkisen hysterian ja pakkopuheen sijaan valistusta.