Joo, juoksemas käyny nyt joka päivä, poikkeuksena sunnuntai ja eilen pidin lepopäivän. Lauantaina lenkkeilin sit mein mökille, mies oli jo menny eeltä ja lämmittäny saunanki, ja viel tehny vastanki valmiiks. Matkaa tuli yhteesä sen 12,5 km... puolet siitä juoksin ja sit ties juosseensa.
Kävin sen sijaan hierojalla, kyllä oliki vasen puoli nii jumis, et huh huh... Mut yön nukuinki sit tosi hyvin kellon soittoo asti, et oli siitä sit jotai hyötyäki.
Mietin omaa alottamista karppina aikoinaa, ni kävinki kaivamas ohjeet taas esille, ja ja aloin kattoa uudestaa, mitä söisin... olihan niissä taas fiksaamista, mut alku on parempi ku aikoinaa. Ihan induktiolle en rupea, mut laskin hiilarit nii alas ku voin, mutta että jaksan muute viel touhuta.
Väsymys voi kyl iskeä, ja ehkä jonkinlaiset vierotusoireetkin, mutta kun en makeaa nii paljoo enää syö, eikä edes maistu, ni en usko, et siitä pahempaa tulee. Karkkia ei tee enää mieli, et siitäki päässy eroo, mitä en kyl entisenä syömishäiriöisenä karkkihirmuna ois uskonu itestäni?!?
Joskus voi muutaman maistaa kuopuksen karkeista, mut ei tartte sen enempää, eikä tee ees mieli salas napostella mitää. Jäätelöä syön, ehkä pienen tuutin päiväs, mut se jää siihe, ei tartte litran pakettia vetää enää, ei kyl mahtuskaa, eikä maistus.
Nyt kun sais mahan viel kuntoo, ainaki nii, ettei ain turvottas tai kipuilis, ni hyvä ois. Kaikkea on kokeiltu, mut tiukempaa karppausta en ollu viel uskaltanu. Nyt on pakko, mihikää kitukuureihi en ryhdy enää, niillä saa vaa kroppasa sekasin, ja tää on jo ihan tarpeeks, ni ei kiitos enempää.
Ja koska mahan kans tilanne on mikä on, ni päivä- enkä iltaliikuntaa voi enää harrastaa, paras ajankohta miul olluki ain aamulla. Sillo jaksan, minkä jaksan ja silti tulee se hyvä olo.
Huomasin lauantaina, kun mökille juoksin, ni loppumatka oli jo yhtä tuskaa, ku mahaa oikeesti koski, ni mietin, et pitääkö soittaa miehelle, et tulee hakee pois vai pääsenkö mökin risteyksee asti, tiukkaa se teki, ja hetken kesti kipuilu, ajastaa se meni ohi, mut ei se kivaa ollu. Että maratoonaria miusta ei ainakaa tule...
Juoksemisen riemun löysin taas, enkä aio siitä enää luopua, se on miun henkireikä pään nollaamisee.
Ja liikuntaa tykkään harrastaa omaks iloks, en kenenkää pakottamana enkä varsinkaa mihikää ryhmii lähtis mukaa, varsinkaa ku en voi sitoutua mihikää. Hoitsuna työajat kun sanelee aika paljon, varsinki vuorotyö... sillo ku niitä on. Mut juoksemaa pääsee aina, ei vaadi ku lenkkarit jalkaa ja ulos. Täts it.