Timo Kuusela kommentoi Juha Knuutin insuliinimöläytystä
http://www.vhh-terveysravinto.fi/keskus ... 265#p47265 Timo Kuusela kirjoitti:
Huomaan, ettei prof. Knuutilla ole hiukkaakaan diabeetikon kokemuksia - insuliiniresistenssistä runsaastikin oman laitoksen tutkimuskokemusta.
Vuosituhannen alussa tutkittiin Turussa ahkerasti insuliiniresistenssiin vaikuttamista (1-2 väitöskirjan verran). Tutkimuksen kohteina olivat ns glitatsonit (rosi- ja pio-). Tuli käytetyksi itsekin pioglitatsonia muutama vuosi. Erityisiä vaikutuksia en esim. lab.tuloksissa huomannut. Glitatsonikokeilu loppui seinään Amerikan tietojen jälkeen, jossa hoito liitettiin sydänkuolemien lisääntymiseen. Soittelin silloisen KTL:n johtavalle diabetesgurulle (J.T.), joka tiesi samat asiat. Suomessa kesti vuosia, ennen kuin lääke poistettiin hyllystä. Uutta käyttöönoton yritystä tehdään edelleen.
Yksilökokemukset olivat T2D:n lääkehoidon osalta tuloksettomia ja päätin ne kokeiltuani ns inkretiini-hormoneihin vaikuttavia lääkityksiä (Suomessa ensimmäisenä Januvia). Tässäkin tuli pettymys puolen vuoden seurannassa toistetuissa sokerirasitus- ja insuliinin-eritys-kokeissa. Ei vaikutuksia.
Taas kyselin, nyt valtakunnan johtavalta endokrinologilta (nimet eivät ole tärkeitä, asema kylläkin). Vastaus taisi olla tyyppiä: "eihän ne lääkkeet kaikilla...". No eihän ne.
Viimeisin tieto kertoo, että lääke, joka pakottaa munuaiset erittämään sokeria 50 - 70 g vuorokaudessa, alkuraporteissa näytti lisäävän amputaatioita, nyt sanotaan lisäävän genitaalialueen nekrotisoivia tulenhduksia. Tuleekohan uusi diabeteskoe, hyppy suorin jaloin jakkaralta laattialle? Tulos luetaan lattialta eli mitä irtosikaan (muuta kuin sokeria). EN SUOSTU KOKEILEMAAN.
Aika pitkälle edennyt vhh (toiset sanovat karppaus) on ollut käytössä jo vuosia (melkein 20v) ja T2D mukavassa hallinnassa (remissio).
Tiedän olevani laaja-alaisesti metabolisen oireyhtymän murjoma ja omahoito on keskittynyt insuliiniresistenssin vaimentamiseen elämäntavoilla (so. ravinnolla).
Itse asiassa nyt eniten vaivaavat varpaiden kihtimuutokset ja menetinkin yhden varpaan vuosi sitten. Elämänaikaisia pitkiä kävelyitä pystyn edelleen harkitusti jatkamaan.
Isä kuoli juuri 60v täytettyään infarktiin ollen siinä vaiheessa lähes munuaiseton ja maksaton. Vanhempi veli pärjäsi n 78 vuoteen sepelvaltimotauteineen,sokeritauteineen ja jopa toipui Alzheimer-oireistaan. Kuolinsyy oli suorastaan hassu: HULLUN LEHMÄN TAUTI. Siihen saakka säilyi työkyky ja henkiset voimat enemmän kuin tyydyttävästi. Nuorin veli (n 75v) porskuttaa täysillä. Olihan hänelläkin T2D, joka on jo unohdettu.
"yksittäistapauksia" sanoi pässi, kun päätä leikattiin. Itse asettelen näitä vienosti edistyneen osaamisen piikkiin
Ensimmäinen oma sepelvaltimo-ongelma iski 52 vuotiaana ja hoito oli elämän pelastava (suuren riskin laajennus). Sama paikka LAD:n tyvi vaati uuden laajennuksen (ja stenttauksen) 23 vuotta myöhemmin. Itse sepelvaltimot olivat väljät, hyvä virtaus ja aikaisemmat kyhmyt & ahtautumat hävinneet.
"Yksilöllistä sattumaa", sanoisi varmaan prof. Knuuti ja kuoro toistaisi samaa.
Muutamia kuukausia vielä, ja alkaa ikävuosi 79. Pidän saavutusta hyvänä, vähintäin vakavan kokeilun arvoisena. Meillä (suvussa) on nimittäin ollut kova taipumus erilaisina päätetapahtumina ilmenneeseen metapoliseen oireyhtymään (MetS tai MBO ja aikaisemmin SyndromaX).
On tietenkin naivia kertoilla entisenä ammattilaisena näin henkilökohtaisia asioita. Vielä naivimpaa on se, että kaikkialla, mahdollisimman näkyvästi julistetaan vaikuttajayksilöiden (Alfa & Alfa-uroot sudenkuoppineen) toimesta hienoja menestysten saavutuksia, vaikka ns tarttumattomissa elintapasairausissa lisääntymisten tilastotiedot suorastaan räjähtävät silmille. Jos mikä, niin tämä on hyvin kalliilla ylläpidettyä uskomusta.
Timo Kuusela, LKT, radiologi, eläk.
Kirjaudu sisään
UKK
Etsi
