karppaus.infon arkistoitu foorumi

Jatkanpa tähähän (ruoka versus liikunta), kun Tucker sattui lähettämään sattuvan tutkimuksen asiasta.
Nämä kymmenen eivät ole edes diabeetikkoja. Ovat ei-ihan-huipputason amerikkalaisia urheilijoita.
Heistä yksi syö hiilareita alle suosituksen (aika paljon silti meihin verrattuna)
... ja kuinka ollakaan, hän on ainoa noista, jolla verensokeri näyttää pysyvän aisoissa.

^^ Noita ihka oikeasti harjoittelevia urheilijoita liikunta ei pelastanut juuri miltään...
Siispä vastakysymys: paljonko liikuntaa sinusta riittää karpille, joka ruoalla pitää sokerit kurissa? *melkein ilkikurinen hymy*

No.1 country for diabetes. India. They eat a ton of not-fat. The carbs have two mechanisms of producing it. 1. Fructose causes fatty liver in calorie excess. Hibernation reaction. 2. Carb and sugar drive appetite more than fat or protein.

The incidence of type 1 diabetes (T1D) has been doubling every 20 years. In Finland, the recommendation for daily vitamin D supplementation was gradually reduced from 4000-5000 IU in 1964 to 400 IU in 1992. Concomitantly, T1D increased by 350% in those aged 1-4 years, 100% in those aged 5-9 years, and 50% in those aged 10-14 years [1]. However, since 2006, T1D has plateaued and decreased after an increase in serum 25-hydroxyvitamin D (25[OH]D) after the authorities’ decision to fortify all dietary milk products with cholecalciferol [2]. Moreover, the worldwide association of ultraviolet (UV)-B light and vitamin D status with T1D and multiple sclerosis is now more than evident.

D-vitamiini on tärkeä ihmisen terveyden ylläpiämiseksi, kuten tiedämme. Ihmettelen, vain kuinka se toimii rasvattoman maidon kanssa? D-vitamiini on rasvaliukoinen.

Tyypillisesti sitä rasvatonta mölöä kai kuitenkin juodaan ruoan kanssa... Ja vaikka olisikin vähärasvaista, niin harvoin lähes rasvatonta kuitenkaan. Kaiken kaikkiaan tietysti niinkin päin, että jos on huono ruokavalio ja paljon D:tä purkista, niin parempi sekin kuin sama huono ruokavalio ilman tai vähemmällä purkki-D:llä.

Virtually zero.’ That’s a reasonable estimate of the probability that public health authorities in the foreseeable future will successfully curb the worldwide epidemics of obesity and diabetes, at least according to Margaret Chan, the director general of the World Health Organization (WHO) – a person who should know. Virtually zero is the likelihood, Chan said at the National Academy of Medicine’s annual meeting in October, that she and her many colleagues worldwide will successfully prevent ‘a bad situation’ from ‘getting much worse’. That Chan also described these epidemics as a ‘slow-motion disaster’ suggests the critical nature of the problem: ‘population-wide’ explosions in the prevalence of obesity along with increases in the occurrence of diabetes that frankly strain the imagination: a disease that leads to blindness, kidney failure, amputation, heart disease and premature death, and that was virtually non-existent in hospital inpatient records from the mid-19th century, now afflicts one in 11 Americans; in some populations, as many as one in two adults are diabetic.