karppaus.infon arkistoitu foorumi

Tänään kokkaillessani itselleni kaurapuuroa (johon ajoittain sorrun) mietin, että mikäköhän mahtaa olla se yleisin repsahtamisen aiheuttaja ja repsahduksen kohde?! Itselläni se ei niinkään ole ns. epäterveelliset herkut, vaan useimmiten kaurapuuro ja varrasleipä!

Nämä eivät ehkä ole monen mielestä repsahduksia pahimmasta päästä, mutta ikävä kyllä minuun ne vaikuttavat väsyttävästi ja loppupäivä kärsitäänkin kaikenlaisista mieliteoista. Kaurapuuro (voinokareella ja suolalla maustettuna) ja varrasleipä (voilla ja juustolla) ovat eniten kummittelemassa mielitekojeni listalla ja silloin on vaikeaa kieltäytyä!

Toinen juttu: Millä korvata nämä mieliteot ja ruoat? (muuta kuin ajattelemalla toisia asioita tai lähtemällä lenkille tai syömällä proteiinia?)

Joskus Fazerin Geisha kuiskuttelee houkutuskutsujaan kassajonossa, joskunaan voisarvi taas (aamupalaksi) maitokahvin kera on suorastaan pakko saada...

Yritän pysyä erossa leivästä. Jos en ota ensimmäistä, kaikki hyvin. Jos otan sen, alkaa heti tehdä mieli toista. Ja jos otan sen toisen, niitä saattaa mennä parikin, minkä lisäksi tunnin sisään yleensä nukahdan ja herään näin siitepölyaikaan pää raskaana ja useimmiten valtoimenaan valuvaan nenään...

Muilla perheessä ei tätä ongelmaa ole, mutta talossa on sääntö, ettei kukaan syö leipää ilmaan kunnon valkuaispäällyksiä, ja se tuntuu tehneen hyvää kaikille. Sitä patisi muut saavat sillä tavalla kivasti korvattua pari ateriaa kiireisessä viikossa.

terv. els

_________________
Erkki terveys- eko- ja eettisistä syistä. Tyyli täällä, kliks
Ei eläinkään pysy terveenä jatkuvasti vaihtelevalla sapuskalla.
We are 90% microbes and 10% human.
Why invent a cure when you can profit from thousands of remedies? (DrWho)

Irtokarkit! Jos sallin itseni ottaa yhdenkin, en mahda enää mitään, vaan vetelen koko pussillisen.

Joskus iskee myös ihan hillitön himo vastaleivottuun pullaan. Pelkkä tuoksukin on niin kotoisa ja ihana ja tuo lisäksi kaikenmaailman lapsuusajan assosiaatioita - äiti häärää keittiössä esiliina yllään ja me lapset istumme pöydän ääressä tuoreiden pullien ja maitolasillisten ääressä.

Vitsikästä kyllä: ruisleipään. Silloin kun anoppi tuo Suomesta maailman parasta ruislimppua, jota leipoo Irma Joensuussa...
Voita päälle ja voisin syödä vaikka miten monta palaa. Mutta en kuitenkaan syö. Olen oppinut laittamaan heti suurimman osan pieniksi annoksiksi pakastimeen. Otan esiin joskus harvoin. Tilanteeni on sama kuin Elsin, minun on parempi pysyä erossa leivästä. Minulla se aiheuttaa turvotusta ja hillitöntä ruokahalua, jos syön yhtään enemmän kuin yhden pienen palan.
Viime viikolla söin pitkästä aikaa jäätelöä, kun juhlimme hääpäivää. Se oli kermaista ja sokerista saksanpähkinäkermajäätelöä, enkä ollut lainkaan kohtuullinen, söin sitä neljä desiä . Viime vuonna söin jäätelöä kaksi kertaa. Tämä oli nyt sitten varmaankin se tämän vuoden toinen kerta. Joten jäätelö ei ole normaalirepsahduksiani.

Hedelmä himosta se yleensä kaikki alkaa tai juhlissa täytkäristä josta en oo koskaan edes kauheesti pitänyt... ja kun pistätr palan kakkua tai banaania suuhusi, paluuta ei enää ole kuin ehkä vasta seuraavana päivänä

_________________
Entä jos ei edes yritä...

Pistelin tuossa äsken pari palaa lakua naamariin pussista, joka on ollut auki yli kaksi viikkoa. Entisvanhaan se olisi ollut auki alle kaksi tuntia ennen tyhjenemistään....

Eli otan yhden karkin silloin tällöin.

Olin aina ihmetellyt, miten mieheni PYSTYY syömään yhtä suklaalevyä kolmekin viikkoa. Enää en ihmettele. Pystyn itse samaan

_________________
Lukemalla ei uimaan opi, vetteen se on mäntävä

Tänään kävin kaupasta lisää alakarppi-ruokaa. Kummasti kiertelen suklaahyllyn luona. Kotonakin olen kaipaavasti katsellut kaakaopurkkia, mitä en ensimmäisen kahden viikon aikana huomannut ollenkaan.

En siis kuitenkaan ostanut suklaata edes niitä runsaasti suklaata sisältäviä. Tiedän, että jos annan pikkusormen, niin se vie koko käden.

Mulla kans suklaa on se hankalin juttu. En kaipaa muuten kuin joskus harvoin hapankorppuja tai tädin leipomaa ihan tuoretta ruisleipää ja perunapiirakoita. Mutta ne sitävt siis ole se ongelma... Olen aina määritellyt itseni suklistiksi, siis suklaariipuvaiseksi. Herkkujani olivat juuri fasun sininen, fazerina ja geisha. Nykyään en voikein voi syödä niitä, ovat niin "hirttomakeita". Syön yhtä onnellisena ihan tummaa suklaata - sitä, jota ennen pidin karvaana. Tästä olen päätellyt, että se himo siihen suklaaseen johtuu siitä kaakaosta, ei sokerista. Ukko toi juuri reissulta Godivan 72 % yksittäispakattuja suklaaruutuja. Tuntuu tosi oudolta kun tiedän, että se 200 g paketi riittää monta viikkoa, kun syön kuitenkin vain yhden palan kahvin kanssa lounaan jälkeen... Ennen meni 200 g kerralla, enemmänkin olisi mennyt. Kokeile sinäkin ihan tummia laatuja stten, kun et pudota enää painoa, yllätyt varmaan samalla tavalla makuaistin muuttumisesta!

Kunnon ruisleipä on kyllä ihan ehdoton repsahduksen kohde. Yhdysvalloissa sitä ei ollut, siellä "oppi" ettei sitä ilman voi elää. Nyt on vaikea oppia sitä, että todellakin ilman ruisleipää on elämää.

Ja niin on, että jos sitä ottaa siivun, niin menee pian toinenkin.

Toisaalta jos kerta repsahtaa ruisleipään, niin miks ei tee sitä kunnolla ja hanki oikein hyvää kalakukkoa. Kyllä mun on saatava vähintään kerran vuodessa hyvää kalakukkoa.

Mitään esittämiäsi keinoja parempia kikkoja minulla ei ole. Atkins esittää minisyöpöttelyä, jossa saa kyllä repsahtaa eli syödä vaikka kuinka turkasesti sitä ruisleipää, mutta lopettaa tunnin sisällä aloittamisesta.

Minä en repsahtele! Suoritan hallittuja lihasten ja maksan glykogeenivarastojen täydentämistä spontaaneilla ruokavalinnoilla...



Noh, koska noin puolisen kiloa hiilareita voi varastoida, niin en pahemmin välitä repsahteluista. Ei ne tankit lähes koskaan täynnä ole, ja ruokavalio on jo iskostunut sen verran tiiviisti selkärankaan, että voi jo syödä paljon rennommin muutenkin. Yleisimmät roskat mitä suusta alas pistän taitaa olla karkkeja. Semmoinen reilu karkkipussi ja leffa videovuokraamosta ilta tankkaa hyvin hiilareita. Muita suurempia hiilaripommeja ei oikeastaan tule syötyä. Alle 100g "repsahdukset" eivät paljoa hetkauta, menevät hyvään tarkoitukseen varastoihin.

Ruisleipä, ehdottomasti. Kerran olen jopa hairahtunut ostamaan lähikaupasta pienen leipomon juureen tehdyn ruislimpun ja se oli taivaallista. Eestissä taasen tuli oikein ahmittua ruislimppua, jossa oli jotain siemeniä mukana. Jo ruisleivän tuoksu saa veden herahtamaan kielelle.

Näyttäisi siis siltä, että "vanhempi" polvi repsahtaa rukiiseen ja "nuorempi" polvi sitten makeeseen (suklaa, karkki). Johtuneekohan yleisestä makean tuputtamisesta nuoremmilla tuo?
Niin ja itelläni voin kuvitella, että se on tuo suklaa ja makea muutenkin. Kun tuntuu, että elämä on ollut yhtä "sokerikuorrutusta" tähän asti. Tosin näin vajaan viikon "kokemuksella" en vielä osaa sanoa mitään varmasti. Leipää en kuitenkaan aikasemminkaan ole juurikaan syönyt (riisiä, perunaa ja pastaa kylläkin...).

Olueen lipsun liian usein. Hedelmäsokerisuklaaseen ja hedelmäsokerilla makeutettuun hilloon toisinaan.

Pakkoperunat kylässä suututtavat siksikin, että semmoiseen määrään tärkkelystä voisi syödä valitesemaansa kohtuullista hiilaria hyvän määrän.

Pulla ja uuniperunat, varmaankin...ehkä myös ruisleipä....

Sorrun (mutta en ahmi sortuessanikaan) :
- Real-leipään (jota syön kyllä omana valintana 2 palaa päivässä joten ei tavallaan repsahdus..)
- Makeisista lakritsiin (Pepe XXL) n. 2 kpl/kk. Kotoa löytyy myös suklaata ja neekerinsuukkoja, jotka ovat kuitenkin saaneet olla rauhassa kaapissaan viikkokausia = ei himota!
- Työpaikan lounasravintolan (hyvin pieniin) jälkiruokiin (yl. rahkaa, kiisseliä tms. sokerilla makeutettuina) - pääruokana otan vain lihaa/kanaa/kalaa & kastiketta sekä salaattia
- Kylässä "joutuu" ottamaan mitä on tarjolla (pulla tms.)

En sorru :
- Perunaan
- Pastaan (entinen pasta-addikti, nyt en ole syönyt tämän vuoden puolella ollenkaan!!)
- Vaaleaan leipään