Kuka ihmeen Iip?
Iip on 25-vuotias, Itä-Helsingissä avomiehensä kanssa asuva myyntineuvottelija. Alunperin kotoisin maalta, Kaakkois-Suomesta, mutta viihtynyt pääkaupungissa jo kohta kymmenen vuotta.
Teini-ikäisenä kasvissyöjänä ja liikkumattomana sokerihiirenä Iipin BMI oli pahimmillaan 30. Nykyinen BMI 22. Enemmän tästä aiheesta ruokapäiväkirjani puolella.
Ruokapäiväkirjani esittelyssä olen jo todennut, että en koe mielekkääksi sitä, että lähtisin tuijottamaan sykemittaria ryhmäliikuntatunneille, jos oikeasti haluan käydä 1½ tunnin reippaalla kävelyllä luonnon helmassa. Mainitsematta siellä jäi, että tämä toimii toki niinkin päin, että ei ole mitään järkeä löntystellä rauhallisesti maisemia ihaillen, jos oikeasti tekee mieli juosta niin lujaa kun jaloista lähtee, hiki virraten ja katse sykemittarissa. Uskon, että omaa kehoa pitää kuunnella ja kunnioittaa, sekä ravinnon että liikunnan suhteen, hyvässä sekä pahassa.
Olen ehdottomasti yksinliikkuja. Suurin syy tähän on varmasti se, että olin kouluaikoina aina ylipainoinen ja huonokuntoinen. En siis saanut ryhmäliikunnasta positiivisia kokemuksia, ajatuskin siitä ahdistaa. Viihdyn lenkkipolulla, mutta en kuntosalilla. Kokeiltu on - hankin vuoden jäsenyyden paikalliseen Sats kuntokeskukseen viime syksynä. Ryhmäliikuntatunneille olin ajatellut mennä, mutta en uskaltanut. Jaksoin käydä tekemässä minulle suunniteltua kiertoharjoitteluohjelmaa kolmesti viikossa parin kuukauden ajan, mutta ei se tuntunut omalta jutulta. Sen jälkeen kävin vain crossaamassa keskimäärin joka toinen päivä, ja lumien sulamisen jälkeen en ole salilla nokkaani näyttänyt kertaakaan, vaan palasin lenkkeilyn pariin. Jäsenyys jatkuu silti marraskuuhun asti. Jos olisin yhtään köyhempi tai muuten vaan tarkka rahasta, saattaisi moinen tyhjästä maksaminen harmittaa paljonkin - onneksi (?) olen keskituloinen hällävälisti.
Mitä tästä opimme? Ensi talveksi ostan kunnon talviulkoiluvaatteet, enkä kuvittele, että minusta olisi sisäliikkujaksi. Kuntosalin huonoihin puoliin lukeutuu myös se, että vaikka kukaan ei ole tullut sinne tuijottamaan ja arvostelemaan minua, koen muiden mahdolliset katseet siellä hyvin negatiivisena. (Lenkkipolulla kukaan ei ehdi katsoa pitkään, kun matka jatkuu koko ajan.) Valitin joskus samaa asiaa toisella foorumilla, jonne olin postannut ennen-jälkeen kuvia laihtumisestani - eräs mies kysyi, olenko lainkaan tullut ajatelleeksi, että minua saatettaisiin katsoa siksi, että näytän hemmetin hyvältä. Niin. Ei ollut tullut mieleen. Ei ne kouluvuosien traumat noin vaan katoa, vaikka paino alenee ja kunto kohoaa.
Tavallisia lenkkareita en ole laittanut jalkaan kertaakaan Vibramien hankkimisen jälkeen. Jotenkin ihanan vapaa ja luonteva olo, kun ei ole yli sentin paksuista kengänpohjaa jalan ja hiekkatien välissä.
Pitäisi varmaan mennä lääkäriin tästä tolkuttomasta väsymyksestä, jos ei kohta mene ohi, mutta kun ei ne tohtorit osaa auttaa.