Noh, oma vonkale-stoorini alkaa varmaankin jo lastentarhasta. Katsoin, että 4-vuotiaana painokseni on merkattu 21kg (pituus 107cm - eli lasten bmi-laskurin mukaan ylipaino ja kyllä se käyrälläkin siltä näyttää) ja olen sitä ennenkin ollut pulska, en tiedä sitten, onko ruokahaluni AINA ollut hyvä, vai syöttikö vanhemmat vaan minua niin ettei se sopinut minulle. Äitini on persevää porukkaa, isäni taas ei ole koskaan ollut lihava, rotevimmillaan pieni pömppä talvisin joka sekin suli pois kesän tullen kun fillarikelit paranivat. (Nykyään joku 63kg vissiin, yli 170cm.)
Koulussa olin kiusattu, yllättävää? Ala-asteen ekat luokat se oli sellaista pientä nälvimistä, johon ihana opettajani puuttui ja sanoi, että on ihan ok, vaikken olekaan atleetti. Hän kehui kädentaitojani, piirrustukset yms. pääsivät aina keskiöön esille ja oli oikein ylpeä siitä miten laulan ja jaksan kannustaa muitakin laulamaan. Lukuaineetkin sujuivat ja käsityötunneilla olin aina viimeisenä ulos ovesta, vaikka kello oli pienelle ihmiselle jo "paljon". Opettajani otti sen panostuksena kouluun ja kannusti minua liikkumaan vapaa-aikanakin, vaikken tunneilla jaksaisikaan (koska minulle naurettiin, valittii viimeisenä joukkueeseen jne.)
Sitten vaihdoin koulua, koska tuossa koulussa ei tosiaan ollut kuin ekat luokat ja siellä koko helvetti pääsi irti. Opettajani otti minut silmätikukseen. En osannut koordinoita liikkeitäni, en ollut sulava, en pitänyt hikoilusta tai nakuilusta (En vieläkään
). Sitten aloin äkkirytinällä saada painoa sekä naisellisia muotoja sekä finnejä, lopulta menkatkin kun olin vain 10 vuotias pieni tyttö (henkisesti ainakin). Opettajani - se hirveä - ei ymmärtänyt etten tahdo mennä toisten tyttöjen kanssa suihkuun kintut veressä (anatomiani ei soveltunut tampooneille, eikä vieläkään) - muut naiset varmaan ymmärtävät miten NOLOA sellainen voi olla tytölle, jonka KENELLÄKÄÄN kaverilla tai luokkalaisella ei ole vielä samaa "kohtaloa". Kaiken lisäksi opettajani päätti että olen jotenki pipi päästäni, koska en oppinut hänen opetuksellaan, esim. matikkaa.
Ope pisti minut käymään koulupsykologilla joka sijaitsi toisaalla, aika usein kävi niin, että jouduin käymään koulupäivän aikana siellä, joskus ehdin takaisin kouluun syömään, aina en, myöskään välipalaa en ehtinyt syödä. Kotona siis oli kiljuva nälkä.
Näiltä vuosilta muistan sen, miten söin viiliä, mihin kippasin sokeria ja kanelia, itkin ja söin sitä miettien "no ollaan sitten lihavia saatana kun opettaja ja rehtorikin niin sanoo!" Jos joku tuli kotiin silloin, viskasin viilikupin nopeasti jonnekin jemmaan... isäni (yksinhuoltaja) uskoi, että söin viiliä välipalaksi tarpeeseen, kera hedelmien tms. Noup, ei se niin mennyt mutta häpesin. Tämän muistan olleen ikänäni ainoa "häpeäsyöminen" mitä harrastin. Hälyyttävän siitä tekee mielestäni se, että olin 11 vuotias.
Samaan aikaan rakas isoisäni kuoli... itkettää vieläkin kertoa edes. Joten ei siitä sen enempää.
Kamalan opettajani kohtalona oli se, että hän lopulta sai kenkää, liian myöhään vain minua sillä auttaakseen. Kerroin reksille miten ope on alkkis, haisee, tulee mustelmilla kouluun opettamaan... minua ei uskottu, ennen kuin ko. ope tuli joulujuhlaan hame auki huutamaan lapsille. Hyllytettiin saman tien.
Sellainen nainen... alkoholisti, kykenemätön opettamaan ja huoltamaan itseään... sellainen nainen syöksi minut tälle tielle. Olin sentään vain pieni lapsi. Vaikka ikäisekseni kehittynyt fyysisesti ja henkisestikin (jotkut sanoisi että pikkuvanha), kuitenkin vasta lapsi jonka piti kasvaa aikuiseksi aivan liian varhain.
Yläasteella luokanvalvoja ryssi entuudestaan huonoa omanarvontuntoani ja vaikka olin kehittänyt paksun nahkan omanikäisten kiusalle; harmitti opettajien kohtelu minua niin, että viikonloput meni juhliessa "vapautta".
Samalla, siinä 13 vuotiaana hankin e-pillerit ja minulla todettiin myös kilpirauhasen vajaatoiminta.
Tappava yhdistelmä jota en tajunnu lopettaa ennen kuin kilot oli jo tulleet, vasemmalle ja oikealle. E-pillerit lopetin 18 vuotiaana periaatteesta. Sanoin miehelleni, että tahdon OMAN kiertoni takaisin ja jos SINÄ et halua vauvoja niin sun vuoro tehdä asialle jotain. (Tekikin, ehkä 2 kuukautta...
sitten ajatus oli kypsynyt hänellä, että minä olin se, vaimo, äiti lapsilleen.)
Yläaste oli siis melko helvetillistä minulle. Päiväni meni näin: nousin, myöhässä kouluun, jälki-istuntoon, kotiin, jääkaapin kautta läksyjen ääreen syömään, läksyt jäi kesken, nukkumaan muutamaksi tunniksi, syömään "jotainihansamamitä", nukkumaan josta nukuin aamuun ja jälleen pommiin... sama jatkui. Puoli vuotta tuota. Masentaisiko muitakin??? Ei sosiaalista elämää, ei ymmärrystä miksi.... sitten sain tuon kilppari-tuomion. Aloin rämpiä kohti valoa, mutta yläastetta se ei enää pelastanut vaan sain ehdot, suoritin ne ja halusin mennä vielä kymppiluokalle kertaamaan.
Silloin löysin nykyisen aviomieheni... hän oli itse VIELÄ enemmän romu, kuin minä, ja yhtäkkiä olin jonkin arvoinen! Jonkulle jotakin! Autoin häntä ylös kuopastaan ja hän tsemppasi minua koulutöissä ja preppasi kieliä kanssani. 10. luokalta lähtiessäni todistuksessa möllötti ennätysmäärä ysejä ja kaseja sekä pari kymppiäkin! Eikä yhtään hylättyä.
Lukiossa masennuin uudelleen. Se ei ollut mitä odotin. Tai ehkä itse en ollut sitä mitä odotin. Painokin alkoi taas nousta... (siinä vaiheessa painoin ehkäpä 95-100kg) Vuonna 2007 hautasin 3 ihmistä. Rakkaimman isoäitini, rauhansatamani. Sitten mieheni isoäidin, se oli paha paikka miehelleni...joten myös minulle. Sitten vielä äitini rakkaimman ystävän, joka kuihtui syövän takia parissa kuukaudessa. Samaan aikaan isäni kävi 3 kertaa leikkauksessa joutui hengityskoneeseenkin... siskoni synnytti keskosen... veljeni alkoholisoitui pahasti isoäitimme menetyksenkin vuoksi... olin niin syvällä siinä, että autoin kaikki MUUT läpi tämän perhehelvetin, että unohdin itseni. 2008 lopetin lukion kesken ja hain amikseen, joka sekin jäi kesken, mutta terveydenhuolto pelasi!!! Sain apua.
Sen jälkeen painoni laski tasaisesti, tai ei ainakaan noussut.... Sain pojan. 2 viikkoa synnytyksestä punnitsin itseni: -14kg! Jipii!!! Tämä siis kesäkuussa 2009. Sitten tuli kotiäiteys. Remontti (keittiöremontti on pikaruoan kulta-aikaa!?) ja aviokriisi. Niin kauan olimme jaksaneet tukea toisiamme että sitten menetimme kontrollin.
Puoli vuotta sitten pääsimme takaisin pinnalle, sitä ennen karppasimme yhdessä 4kk. Viime Tammikuussa tein positiivisen raskaustestin... Aloin odottaa toista poikaamme. Hänen laskettu aikansa on syyskuussa. Ikävä kyllä, hän kuoli jo maaliskuussa kohtuuni. Päätin, että vaikka tämä on elämäni kamalin paikka, menettää lapsi, että hän ei kuollut turhaan... vaikka hän olikin kipeä, kyllä, niin nyt äiti pitää huolta itsestään. Esikoisenkin takia.
Joskus toivottavasti saamme vielä sisaruksen esikolle. Sillon toivoisin olevani järkevämpi. Käyttäväni raskausajankin niin, että kiloja ei tule (aivan kuten esikoisenkin aikaan) ja muutenkin herkuttelevani luvan kanssa, ei piilossa enää milloinkaan...
Oikeastaan kirjoitin tähän paljon enemmän kuin tajusin haluavani kirjoittaakaan. Mutta ei ole yksiselitteistä syytä miksi olen lihava - tai miksen ole jo laihduttanut. Nyt ei ole elämäni paras aika alkaa tähän projektiin, mutta koska on, jossei nyt? Jos nyt sain voiman tähän, muutama kuukausi vauvani kuoleman jälkeen, tiedän, että pystyn ja että pystyn paaaaljon enempään kuin mitä kukaan opettajistanikaan ikinä olisi osannut kuvitella. Että OSAAN.
En ole vain joku läski sontakasa jota käyttää hyväkseen ja mollata. Teen tämän lapsieni takia, tuon yhden, joka tarvitsee esimerkkiä, sekä tuon yhden, joka ei koskaan saanut elää meidän kanssamme, sekä tuolle (ja tuolle ja tuolle?) pienelle, joka on vielä joskus tulossa meidän perheeseemme.
En halua olla paska esimerkki. Enkä laiska. Enkä tuntea syyllisyyttä enää.
Kirjaudu sisään
UKK
Etsi
[/url]
Koko seitsemäs luokka meni käytännössä syömättä. Jos söin omenan, rankaisin itseäni parin tunnin hikilenkillä. Sairasta. 
Raskaus toi lisäkiloja kokonaiset 4. 
Sairaalasta lähtiessä paino oli ~90 ja kahden viikon jälkeen 84kg. Imetys oli tehokasta. Sitten kuitenkin imettäminen alkoi takkuamaan ja kuukauden jälkeen imetin vain yöaikaan. Söin kylläkin koko ajan niin kuin imettäisin 24/7. Joka päivä meni vähintään yksi suklaalevy, vanukkaita, pullaa, karkkia, vaaleita sämpylöitä jnejnejne. Ristiäisissä painoin vielä 85kg, pari kuukautta ristiäisten jälkeen 93kg. 
Peilikuvani on aina paremman näköinen kuin valokuvat. Puolustaudun sillä, että kyllähän vaikka huippu-urhellijoistakin saa tosi mäntin (ja paksun) näköisiä valokuvia, kun kesken vauhtia nappaa. Voi kyllä olla, että peilin edessä tulee aina vähän ryhdistäydyttyä, valokuva näyttää lösähtäneen todellisuuden. Vika on enemmän ryhdissä kuin läskeissä.
Tuossa itsetunto-jutussa ongelmaksi muodostuu ehkä välillä vähän se, että olisi toisaalta omalla kohdallani hyvä, jos olisin vähän tyytymättömämpi ja siten saisin itseeni enemmän motivaatiota. Toki siis olen aivan äärettömän iloinen siitä, etten anna painoni vaikuttaa siihen kuka olen ihmisenä. Siksi tuosta asiasta vineeminen onkin vähän nurinkurista ja kuulostaa oudolta, mitenkähän tuonkin paremmin selittäisi? 
