karppaus.infon arkistoitu foorumi

Aina oon ollu pyöree, johtuen jo kasvoistani. lukion jälkeen olin 175/79, ja aupairina puolivuotta ranskassa voita ja kermaa-dieetillä paino ei noussut lainkaan, ajattelin vuoristoilman polttaneen energiaa. Sitten olin kesäyöt grillillä töissä +5kg -> 85, opiskeleen, pysyi samoissa. sitten oli yks kesä välimeren kuvioissa töissä pastadieetillä +7kg ->92kg. seuraavaksi vaihdoin keskieurooppaan ja paino pysyi aika samoissa. viimeisen opiskeluvuoden aikana lähti painonvartijoissa 9kg eli olin n. 82kg. Sittemmin auton myötä jäi se vähäinenkin liikunta. parisuhde ja uuden työpaikan stressi nosti painon 106kg, ah! Raskaus toi kilot 117kg, mutta ne lähti kaikki pois alle 2kk:ssa synnytyksestä. nyt luotan imetyksen ihmeitä tekevään voimaan., kun bmi kolkuttelee 35..mies ostaa leipää, ja mieli tekee jäätelöä.. syksyisin en koskaan laihdu, ehkä keväällä sitten..

Ihan ensimmäinen ja alkuperäinen syy on kilpirauhasen vajaatoiminta, joka mulla on ollut syntymästä asti, mutta diagnosoitiin vasta n. 20-vuotiaana ja silloin vasta sain lääkityksen. Ekaa lääkettä söin vuoden, ei auttanut lainkaan, nykyään on lääke joka toimii, mutta sopiva annostus on vielä hukassa.

Pitkä, hoitamaton sairaus sitten tuhosi multa lisämunuaiset, joten hormonit on ihan sekasin. Nää vaikuttaa aineenvaihduntaan ihan mielettömän paljon, joka sekin on niin kuralla kun olla voi.

Tämän lisäksi vielä, aina lihoessani, olen hysteerisesti koittanut olla kitulaihiksilla, minikaloreilla, rasvaa vältellen..

Taipumusta myös syödä erinäisiin olotiloihin ja tuntemuksiin. Iloon, suruun, ahdistukseen, väsymykseen, huvikseen, tylsyyteen, jne (you name it).

Viime vuosina en ole kauheasti jaksanut paneutua ruokavalioon (poislukien lyhyt karppijakso -09 alussa), vaan olen tuudittautunut ajattelemaan, että syömisillä ei oo juuri merkitystä, kun kuitenkin noi hormonaaliset tekee nesteturvotusta ja minkä mä mahdan niille muuta, kuin hitaasti muuttamalla lääkitystä sopivammaksi.

Nyt kuitenkin tuntui siltä, kun TAAS olen turvonnut 113-kiloiseksi, että on ihan pakko edes YRITTÄÄ, ettei paino ainakaan nousis enempää, ja VHH vaikuttaa myönteisesti näihin sairauksiin sekä niiden oireisiin, joten olo on nyt suurin syy ruokavaliomuutokselle.

_________________
BMI 44,9 - Sairaalloinen lihavuus

Hei! Olen juuri alkanut karppaamaan ensimmäistä kertaa ja tuntuu, että tämä toimii minullakin .
Minusta on tullut vonkale pikkuhiljaa, BMI 35,9. Olen minäkin ollut joskus ihan ok mitoissa, mutta kaksi raskautta jätti jälkeensä sellaisen 20 kg ylimääräistä. Muutaman kerran olen laihduttanut ja painonvartioissa sain painoni putoamaan 55 kg, mikä on mielestäni minulle aivan liian vähän, vaikka olenkin pituudeltanikin vain 157.
Minulla todettiin vaikea masennus vuonna 2002 ja lääkityksen myötä painoni alkoi pikkuhiljaa nousemaan. Olin siitä tietoinen, vaan en jaksanut tehdä asialle mitään. Ja tietysti lohdutuksekseni herkuttelin.
Olen nyt 58-vuotias ja sitä mieltä, että nyt on tartuttava tähän asiaan tiukalla kädellä, kohta on liian myöhäistä. Viimeisen sysäyksen antoi uimahallin vaaka, johon uskaltauduin vihdoin viimein menemään. Järkytys oli suuri, kun vaa'an kieli pysähtyi 91 kiloon!!! Oltuani viikon hiilihydraatittomalla ruokavaliolla, vaaka näytti 88,5 kg. Nyt olen tietenkin aivan innoissani ja haluan koko ajan tietoa tästä karppaamisesta lisää. Uskon nyt onnistuvani tässä elämänmuutoksessani!

mumimumimumi ei tämä ole hiilihydraatiton vaan vähähiilihydraattinen mumimumimumi

_________________

Ekan raskauteni alussa painoa 52kg ja lopussa 70kg pituus 160cm. Synnytyksen jälkeinen masennus johon en koskaan hakenut apua vaan hoidin itse syömällä kaikkea makeaa nosti painoa jo 75kg. Siinä pysyin kuutisen vuotta kunnes tulin taas raskaaksi ja painoa tuli lisää niin että synnytyksen jälkeen painoin jo 80kg. Tätä painoa ja välillä plus 4kg olen pitänyt aina viime kevääseen asti jolloin parissa kuussa karpimmin ja zumbaten paino putosi taas n.75kg. Olo koheni kummasti ja energiaa riitti ihan eri tavalla.
Nyt kesällä mopo karkasi taas käsistä ja mässy tuntuu ottaneen yliotteen joten alusta on aloitettava.. Painoa en ole päässyt nyt punnitsemaan, mutta luulen ainakin osan tulleen takaisin päätellen housuista jotka ovat taas alkaneet kiristää.

Olin hoikka ja vilkas lapsi n. kouluikään asti. Silloin tapahtui ikäviä, mitkä stressas vuoteenkastelijaks ja uudessa elämässä minun kunnollista syömistäni pidettiin tärkeänä. "Lautanen tyhjäksi ja mielellään santsia". Kukaan ei tarkoittanut pahaa, se vaan oli tapa silloin.

Kansakoulussa minulle loruttiin läskimoosesta viidakossa. Katsottuani senaikaisia kuvia, olen ihan lievästi pyöreä, lihava en missään nimessä. Vaatteet samat kasvuikäisellä kolmatta vuotta. Kai sitä silloin näyttääkin läskiltä.

Murrosiässä paino alkoi nousta 168 pituisella tyttösellä 67-68 kiloon. Laihdutin väkisin kitukuurilla. Minihameet oli muotia...

Kotoa muutin 17-vuotiaana. Ekana vuonna laihduin n. 55 kiloiseksi. Sitä rahaa kun nuori ihminen käytti mielellään moneen muuhun kuin ruokaan - jopa opiskeluun.

Sitten ne 60-luvun E-pillerit!!! Niissä oli pitoisuudet ihan järkyttäviä. Kyllä lihoin n. 70-kiloiseksi

Lasten saaminen ei lihottanut. Kun olin saanut kuopukseni paino tasaantui synnytyksen jälkeen n. 50 kiloon. Olin suorastaan laiha. Valokuvissa on mustat silmänaluset. Niin laiha en sitten enää aikuisen elämäni aikana ole ollutkaan.

Pienten lasten kanssa sitten pikkuhiljaa parisuhde alkoi rapautua. Ja kiloja kertyi. Lohtusyömistä ja häpeää.

Aina välillä ryhdistäytyminen, uimahalliin, lenkille, kitukuurille...
80-luku, enteellinen painokin 80 ja lopulta 87kg.

Siinä paikkeilla pysyin 90-luvun puoliväliin jollon tapasin nykyisen mieheni. Ensin laihduimme molemmat jonkun verran. Sitten alkoi hyvän miehen hemmottelu ruualla Laitoin hyviä ruokia ja leivoin pullia ja piirakoita, suolaista ja makeaa...

Paini nousi 110 kiloon

Oli pakko mennä laihdutusryhmään. Lääkärin vetämään. Jos olin aikaisemmin kitukuureilla pudottanut painoa, niin se oli pientä kitumista tähän verrattuna. Nutrilettia ja vähäkalorisia kasviksia n. 3kk ja dieettilimppaa, MaxiPepsiä ja ananas lightia. Paino putosi nopeasti 85. Sitten olinkin jo masentunut ja kateellisten hittoilu masensi lisää. Hallitsemattomia mielitekoja ja ahmimista ja painoa ainakin 120kg

Sitten päätin olla ajattelematta koko ruokaa ja syödä ihan "tavallista" ruokaa. Opiskelinkin. Paino putosi "itsestään" 30 kiloa ja pysi siinä pitkään.

Muutimme paikkakuntaa (stressiä), uudessa työpaikassa yksi ainoa hankala työtoveri, muut kivoja, sressiä ties mihin potenssiin. Ja kiloja karttui taas takaisin se 30kg- Tällä kertaa ihan selkeesti tolkuttomasta karkkien syönnistä (auttoi muka stressiin ) ja hiilaripitoisesta ruuasta.

Ikää mulla on tuosta stoorista päätellen niin, että oon hormonien kannalta just hankalassa iässä laihduttamaan. Moneen kertaan jojoilukin hankaloittaa. Elimistö kyllä pitää saavutetuista kiloista kaikin insuliinein kii.

Lannistua en silti meinaa Isken kehiin kaiken elämänkokemukseni, kärsivällisyyteni ja salaisen tietoni yms. Ja aion kuolla terveenä. Oli se paino sit mikä tahansa.

_________________
"We are not living longer, we are dying longer". Sten Ekberg
Häntä pystyyn vaikka hakaneulalla!

70Lisäisin tuohon edelliseen vielä, että koko ikäni olen ajatellut painoni jojoilusta että oma syyni. 70-luvun alusta asti olen syönyt virallisterveellisesti toki 40 vuodessa hieman lipsuillen. Mutta meillä on aina juotu rasvatonta maitoa ja syöty aamupalaksi kaurapuuroa, rasvattomia viilejä, jogurtteja... Nyt siis oikein kihisen kiukkua!!!! Tuo ruokavalio on aiheuttanut himoilun ja huonon omantunnon ja oon sitä syöttänyt lapsilleni!

_________________
"We are not living longer, we are dying longer". Sten Ekberg
Häntä pystyyn vaikka hakaneulalla!

Tämä paino tuli todella yllättäen. Parikymppisenä olin laiha ja pitkä rockhulttio. Keith Richards ja niin edespäin. Soittelin bändeissä, tein valomiehen hommia, kiersin Suomea. Painoin 78-82kg. Olo oli sporttinen ja energinen. Siltä ajalta muistan perusruokani olleen ne valmiit pakasteriisisekoitukset, thaiateria, jne. Kokonainen maksalaatikko tuntui paljolta, yleensä lämmitin siitä vain puolet.
28-vuotiaaksi asti olin laiha hujoppi. Ensimmäinen lihottaja oli silloin aloittamani vakityö autokuskina. Istumista 12 tuntia lähes joka päivä, taukoja hyvin harvoin, ruokapuoli koostui tienvarsihampurilaisista ja hodareista.
Lopetin kuskinhommat 33-vuotiaana, jolloin olin 90kg. Vielä 36-vuotiaana olin 94kg, mutta sitten sattui elämässä vähän turhan paljon draamaa, ja 38-vuotiaana olin 104kg. Nyt kun mietin, mistä tuo viimeiset kymmenen kiloa tuli parissa vuodessa, niin tekijöitä oli monta. En ollut koskaan pitänyt oluesta liiemmin. Tuolloin se jostain syystä maistui. Olutta meni paljon. Sitten kova stressi, ja tuolloin olin työpaikassa, jossa tehtiin raskasta fyysistä työtä. Ruokatunnilla sitten syötiin todella kanssa myös, ja keittäjä sujautti kassiin mukaan usein niitä teollisuuskeittiökokoisia jälkiruokavuokia Ylimääräisiä. Viisi kiloa tartarkastiketta ja viisi kiloa vaniljavanukasta Niitä, täysiä aterioita ja litra olutta päivässä niin se oli siinä. Vaikka kulutus oli työn johdosta suurta, niin liikaa sitä tuli silti. Onneksi olen säästynyt pallomahalta. Vaikka olen mies, niin paino on jakautunut enemmänkin femiinisesti. Ahteri on hillitön ja hartiat kuin rekkakuskilla. BMI on nyt aika just tasan 30.

Itse olen ihan pienestä asti ollut pyöreä, eikä isän tuomat namipussit päivittäin päiväkodista hakiessa asiaa helpottanut varmasti yhtään.Koulukiusaamiset koulussa, masentuneisuus harrasteissa käydessä kun kiusattiin ylipainon ja silmälasien takia ja syöminen suruun. Sitten 18v. ja alkoholikierre, sen jälkeen 3 lasta ja jokaiselta lapselta noin +20 kg, siihen raskausmasennus keskimmäiseltä pojalta ja äidin sairastuminen syöpään (taas jääkaapilla), avioero 2 vuotta sitten, tupakoinnin lopettaminen ja vola 140kg taulussa.

Siinä silleen hyvin tiivistetysti

_________________


http://karppaus.info/forum/viewtopic.php?f=8&t=49339 <- painonpudotusta
http://karppaus.info/forum/viewtopic.php?f=16&t=49336 <- esittelyni

Lapsena olin todella laiha, en lihonut vaikka söin mitä. Sitten iski teini-ikä ja kilot alkoi karttumaan. Kuudennelta luokalta päästessäni paino oli n.65 kg, pituutta minulla on 168. Yläaste ja lukio meni jotenkuten, koulukiusauksen myötä itsetunto laski pohjalukemiin ja lohtusyöminen alkoi. Ei myöskään auta että olen perusluonteeltani patalaiska...
Kun tapasin nykyisen mieheni, laihdutin karppaamalla 15 kg, olo oli hyvä ja olin tyytyväinen itseeni. Nyt ovat kilot muutaman vuoden aikana tulleet takaisin ja tuoneet useita kavereita mukanaan. On paha olla, itsetunto poissa ja onneton olo. Kaksi viikkoa karppausta takana, taas sitä mennään, nyt jo tuntuu paremmalta.

Lapsena ihan normaalipainoinen ja aina parikymppiseksi asti. Sitten alkoi olut maistua ja liikunta jäi vähiin. Mutta kuitenkin normaalipainoisena BIM luokkaa 25. Sitten syntyi lapset ja painoa tuli 20 kg lisää, mutta niistä selvittiin. Sitten on tullut elämään ikävää, mm rintasyöpä pariin kertaan, siitä on sitten seurannut masennusta. Ja viimeiset 20 kg on tullut parin vuoden sisällä. Nyt siis 97 kg ja 162 cm pitkä.
Noita masennuslääkkeitä kai täytyy syyttää osaksi, mutta miten pääsisin niistä eroon. Tai onko jokin masennuslääke vähemmän aineenvaihduntaan vaikuttavia kuin toiset. Syön tällä hetkellä venlafaxiinia 225 mg/vrk.
Nyt olen viikon ollut Cambridge dietillä ja vähän repsahdellen , muttei hiilareita kuitenkaan juuri olenkaan, mutta paino ei ole pudonnut. Aika epätoivoiselle tuntuu, luovuttaa en vielä ole aikeissa.

_________________

No, minustahan tuli Vonkale pikkuhiljaa ja salakavalasti:

Olin lapsena aikalailla normaalipainoinen ja olin aktiivinen eri urheilulajien harrastaja. Lukiokin sujui vielä normaalipainoisena, mutta sen jälkeen muutto poikaystävän luokse ja yliopiston aloitus aikaansaivat sen, etten jostain syystä enää löytänyt aikaa liikunnalle. Paino nousi lukioaikojen 62 kilosta nopeasti 10 kilolla 72:n kiloon. Puoli vuotta yliopisto-opintojeni jälkeen toinen polveni vammautui ja se lopetti vähäisenkin liikunnan. Ruokamääriä en tajunnut muuttaa, jolloin painoa alkoi karttua aina tuonne 85 kiloon asti. (Tämä kaikki parissa vuodessa).

Polvea sitten leikattiin ja kolme vuotta muuttoni jälkeen sain tiukalla kuurilla vedettyä painon 68 kiloon häitäni varten (painonvartijoiden kuurilla). Ihmettelen tuota saavutustani vieläkin. Tämä pudotus oli vain väliaikainen ja paino puolen vuoden päästä jo 80 kilon tienoilla, missä se pysyi hieman suuntaan ja toiseen heilahtaen.

Yhdeksän vuotta sitten tulin raskaaksi ja painoni nousi tuonne 110 kiloon, mistä raskauden jälkeen jäi vielä 88 jäljelle. Toinen raskaus viisi vuotta sitten nosti painon taas sinne 110 kiloon, mutta sen jälkeen paino on heilunut 90-99 kilon haarukassa pitkään.

Jalka on leikattu yhteensä 5 kertaa ja siinä on nivelrikko kahdessa pinnassa. Parhaillaan on käynnissä fysioterapia, jolla siitä yritetään saada edes jotenkin toimiva, että voisin liikunnan avulla tukea painon pudotustani.

Tässä tämä - aika tuskainenkin urakka välillä.

_________________
Asiallisia juttuja

Olin aina pullukka lapsi. Harrastin liikunnallisia harrastuksia keskimäärin 5 kertaa viikossa, pyörällä mentiin joka paikkaan ja muutenkin oltiin aina ulkona ja peuhattiin. Eli, minun olisi pitänyt olla HOIKKA! Miksi ei kukaan sitä silloin tajunnut???

Lapsena en juonut limsoja enkä syönyt karkkia, mutta kotona syötiin aina perunaa, perunaa ja vielä kerran perunaa. Siihen sitten kyytipojaksi vielä leivät niin avot. Eihän tuolloin 80-90 luvulla paljon salaatteja syöty, peruna oli meidän perheen vihannes... ja ne jauhosoosit tietysti... Noh, samaa ruokaa 7 vuotta vanhempi veli lappas kohti ääntä ja hän liikkui paljon vähemmän kuin minä ja oli silti luuta ja nahkaa... Nyt ollaankin tultu siihen tulokseen että broidin kroppa kuihtui ja mun läskistyi noilla hiilareilla... Tokikin sitten kun tulin teini-ikään, alkoi kaikki karkit ja sipsit olla ykkösherkkuja...
Vuonna 96 painoin tasan 65 kiloa ja olin silloin hoikimmillani, muistaakseni paino oli koko yläasteajan pyörinyt siinä +70 kilossa. Tuosta alimmasta aikuisiän painosta on nyt sitten kulunut 14 vuotta ja 8.5.2010 35 kiloa... Sehän tekee 2,5 kiloa per vuosi. Ei tunnu paljolta ei, mutta niin salakalavasti ne kilot tulee että huh huh...

Noh, nyt on elämä paljon helpompaa kun on tajunnut tuon hiilariyliherkkyyscasen. Harmittaa vaan että sitä ei tajunnut aikaisemmin...

_________________

VT ruokapyramidi:HH 60 %, R 25 %, P 15 %
Karjankasvattajan rehukaava eläinten lihottamiseksi:HH 61 %, R 25 %, P 14 %
Antti Heikkilä,Hyvän olon keittokirja

8.5.2010*100 kg/10.7.2011*65 kg

iHerb alekoodi ROK125 -5 $

Nuorena olin aina hyvin hoikka, myös nuorena aikuisena. Sitten vaihdoin alaa paljon liikkuvasta näyttöpäätteen takana istuvaksi, samoin työstressi paheni paljon = hoitelin sitä napostelmalla... Ja eihän siihen muuta tarvita.

moi TantG, taidetaan olla "tuttuja" soffalta?

_________________
huh'

Pennusta asti paksu, lapsena ravas jääkaapilla kokoajan, ja teininä rupesin syömään ehkäsypilsuja. Eiköhän se sitten ollut siinä. Nyt 17-vuotta laihdutusta takana, bmi varmaan 48 Ja ei vois enää vähempää kiinnostaa laihduttaminen. Siis tällä hetkellä. Varmaan taas keväällä uudella spurtilla läskejä sulattelemaan, mutta nyt vaan pysyn karppina ja onnellisena semmoisena.

_________________
"Siksi suurin osa propagandasta ei ole suunniteltu huijaamaan kriittistä ajattelijaa, vaan ainoastaan antamaan moraalisille pelkureille tekosyy olla ajattelematta lainkaan." — Michael Rivero

Mä olin 16 vuotiaana 173cm ja 59kg...eli siihen asti hyvinkin hoikka tyttö...siitä paino nousi jonnekkin 70kg:n hujakoille itsenäistymisen myötä jne...
Ensimmäinen lapsi syntyi -93...lihoin raskausaikana 32,5kg ja 3kk tarkastuksessa jo taas 70kg...eli kaikki lähti...
Toisen lapsen sain -00 ja siihen mennessä olin jo hitaasti lihonut n.85kg:oon suhteen vakiintumisen ja AUTON OSTON jälkeen..eli autolla mentiin jopa lähikauppaan... Lihoin siis n. 25kg ja 15 tais jäädä..eli olin jo siinä n. 100kg:ssa...

Onnistuin laihtumaan n. 89kg:oon ja siinä paino pysyi vuosia. Ero tuli -07, tapasin uuden mieheni ja hänen pyynnöstään lopetin tupakoinnin...tuloksena +20kg vuodessa!!!

Aloitin karppaamisen 2009 tammikuussa...tiputin reilun 10kg ja sitten tulin raskaaksi.
Sain raskausajan diabeteksen...ja tyhmänä ja pelokkaana kuuntelin mitä neuvolatäti sanoi etten saisi karpata..ja söin virallisterveellisesti...ja diabetes vain paheni...7. raskauskuukauteen asti painoa tuli vain 5kg mutta sitten ongelmat alkoivat...rustonrappeuma yhdistettynä raskauteen ja paikkojen löystymiseen aiheutti kovia kipuja liikkuessa eli kun en liikkunut paino alkoi nousta ja piikitin vaan enemmän ja enemmän insuliinia...poika syntyi ylipainoisena 5280g ja kärsi sokeritasapainon heittelyistä ja joutui pariksi päiväksi tehotarkkailuun Lastenklinikalle... kävin sairaalan vaa´alla järkyttymässä...painoa oli tippunut synnytyksessä 15kg! Mutta ei se mitään...painoin vielä 139kg !!!!!!!!
Painoni oli noussut melkein 40kg...ja 35 niistä viimeisen 18 viikon aikana ...oli aika pahalla mielellä ja järkyttynyt vaikka sairaanhoitaja sanoi että suurin osa johtuu insuliinista ja lähtisi nopeasti pois kun imetän.
No...typeryyteni kukkuloilla kuuntelin vieläkin neuvolahoitajaa joka neuvoi "asiantuntevasti" vain vähentämään kaloreita enkä karppaamaan ettei vauva saa mitään "myrkkyjä" kehostani??? Ja samalla jouduin lypsämään maidon ennen syöttöä...2h:n välein 24/7 että vauva varmasti saa ruokaa...eli hoitaja todella sai minut tuntemaan etten osaa 3. lastani hoitaa lainkaan koska olin niin huonossa kunnossa ylipainoni takia.

Kaiken huippu oli diabeteslääkäri joka kävi moikkaamassa kotiinlähtöpäivänä...ihmetteli kovin ja sanoi " olisit voinut hyvin olla karppidieetillä koko odotusajan " Arvatkaa ketuttiko...

Loppuhuipennukseksi maito loppui ja odottamani imetys-painonpudotus meni menojaan...tässä siis mun stoori...syksyllä aloitin taas karppaamisen...en jotenkin saanut taas kunnolla itseäni vauhtiin ja ajattelinkin että pidän muutaman viikon startin VLCD-kuurin avulla ja se auttoikin...sain vatsalaukun pienemmäksi, -7kg, nesteiden nauttimisen kohdilleen ja nyt sit joulun jälkeen tarkoitus ottaa toinen 2viikon rutistus ja sit siirtyä ketokarppaajaksi... Kyllä se tästä...

Viimeinen vuosi vaan on ollut kaiken huipennus...ja jos me se 4. lapsi vielä halutaan...haistatan ketut neuvolan akalle ja sanon sille et voi mittailla maitojaan kotonaan...aion karpata (en keto- kuitenkaan) koko odotusajan ja imetän mittailematta...

(Mun tavoite on 2012 huhtikuussa viettää omia 40.v juhlia normaalipainossa eli siellä 65-75kg välimaastossa )

_________________
"Listen closely: the only time it's too late to change yourself is when you're dead. Until then, you're simply making excuses or lying to yourself."

Omalla kohdallani on myös useita tekijöitä:

-Äidin puolelta tulee ihan kunnon lihavuusgeeni. Minulla on myös PCO.

-Lapsuuenkodissa ei myöskään ole ollut ihan terveellisin mahdollinen ruokavalio, eikä meillä harrastettu liikuntaa. Ihan lapsesta asti olen ollut mielestäni hiilaririippuvainen ja minulla on ollut jossain määrin epäterve suhtautuminen ruokaan.

-noin ikävuosina 10- 13 lihosin, mutta 14-vuotiaana laihduin ns. ihmedieetillä. Paino pysyikin poissa, kunnes lukion toisella luokalla tuli 10 kiloa lisää.Lukion toisen luokan jälkeen tapasin tulevan ex-aviomieheni ja ajoin ajokortin. Siitä alkoi alamäki. Avioliitto oli kauhea ja se kesti vuosia. Ajokortti yhdistettynä sekaisin olevaan tunne-elämään maksimoi kalorimäärät ja minimoi liikunnan.Sain myös lapsen. Lihosin kymmeniä kiloja. Eron jälkeen en vain kerta kaikkiaan ole saanut itseäni kunnolla niskasta kiinni. Elämäni aikana olen laihduttanut todennäköisesti melkein nykyisen painoni verran, mutta jojoillen.

_________________
[url=http://www.TickerFactory.com/weight-loss/wrKyHdc/]

[/url]

Mä en näin jälkeenpäin ajateltuna yhtään ihmettele, että musta tuli vonkale. Suhde syömiseen mulla on ollut aina enemmän tai vähemmän ongelmallinen, syömishäiriöstä tuskin voi tän kokoisen ihmisen kohdalla puhua, mutta ruoka ja syyllisyys ovat aina liittyneet mulla läheisesti yhteen.

Nyt aikuisempana olen saanut kuulla äidiltäni, että olin luikku lapsi. Mä ihmettelen tuota suuresti, koska muistan ajatelleeni ala-asteellakin, että olen kamalan lihava. Jotain vaikutusta asiaan saattoi olla sillä, että yksi parhaista ystävistäni kehitti hyvää vauhtia anoreksiaa (ja joutuikin yläasteikäisenä melkein vuodeksi sairaalaan ko. taudin takia). Myös eräs kaverini tykkäsi kutsua mua "pullukaksi", en tiedä oliko se sitten leikkimielisesti vai ei. Mä olin vähän outo lapsi, näytin pojalta ja vaatteet eivät olleet muodikkaita, ja en ikinä ollut mukana missään porukoissa. Ala-asteella mua kiusattiin paljon ja monista eri asioista, mutta läskiksi mä en muista kenenkään mua kutsuneen, joten ehkä äitini on kuin onkin oikeassa.

Varsinainen läskiintyminen alkoi yläasteikäisenä. Koulun vieressä oli kauppa, ja karkkia alkoi kulua ihan eri tahtiin kuin aiemmin. Muistan painaneeni kasiluokalla 67 kiloa, jossa ei ollut kuin pari kiloa ylimääräistä, mutta haukuthan sillä terveydenhoitajalta sai. Mua peloteltiin vaikka miten, pääasiallinen viesti oli että jos lihon vielä yhtään, niin elämä on pilalla. Siitä ei jäänyt käteen mitään muuta kuin paha mieli ja kasvava itseinho.

Mielenterveysongelmat pamahtivat päälle lukioiässä. Masennus ja ahdistus johtivat hillittömään roskaruuan mättämiseen, koulupäivän aikana saattoi mennä levy suklaata tai puoli kiloa karkkia. Liikunta rajoittui lähinnä koulumatkojen pyöräilyyn vuoden lumettomina aikoina sekä koiran laiskaan lenkittämiseen joka ilta. Huomasin kyllä oman lihomiseni ja itsetunto oli reilusti pakkasen puolella, mutta en vain osannut lopettaa herkkujen mättämistä, kun ne olivat suunnilleen ainoa asia josta sain mitään iloa. Abivuonnani mulla diagnosoitiin paniikkihäiriö, valitettavasti terapiassa en ehtinyt käydä kovin kauaa. Mulle sanottiin, että jos haluaisin Kelan tukemaan terapiaan, niin mun tulisi aloittaa mielialalääkitys, muuten tukihakemustani ei "otettaisi tosissaan". En halunnut. Onneksi paniikkihäiriöni ei ollut kamalan vakava, kykenin elämään sen kanssa ja löysin aika pian keinot, joilla kykenin vähän hallitsemaan kohtauksiani.

Vuoden 2009 syksy oli kaikista pahin. Muutin poikaystäväni kanssa yhteen vieraalle paikkakunnalle melkein 400 km päähän perheestäni. Söin, paino nousi alle kolmessa kuukaudessa viisi kiloa. Opinnot eivät edenneet, olin ajautunut ihan väärälle alalle. Masensi kamalasti, itkin joka päivä. Paremmin alkoi mennä sitten kevättalvella, kun sain töitä nykyisestä työpaikastani. Aiemmin arkeni oli koostunut koulusta pinnaamisesta ja kotona makaamisesta, nyt sain taas elämälleni jotain merkitystä. Vaikka olin isompi kuin koskaan ennen, niin itsetunto parani jotenkin kummasti, ja aloin pitää omasta ulkonäöstäni.

Tässä sitä siis nyt ollaan, 20-vuotiaana, hiukan vielä vuoden takaisesta paisuneena, mutta muuten ihan hyvillä fiiliksillä. Olen mielestäni ihan vetävän näköinen, eikä tuo toinen puoliskokaan ole alkanut hyljeksiä, vaikka rasvaa on tässä reilun kahden vuoden mittaisen yhteisen taipaleen aikana kertynytkin. Karppifoorumia olen lueskellut jo melkein vuoden ajan, kuten rekisteröitymispäivämäärästä näkyykin, mutta varsinaisesti hiilihydraattitietoiseksi olen tullut vasta viime aikoina. Nyt sitten katsellaan tapahtuuko mitään, ja jos tapahtuu niin mitä.

_________________
Kirjailua

Olen ollut lapsesta asti lihava. Nyt en enää ole lihava, vaan aivan tolkuttoman kokoinen rasvakasa. Painoa tulee lisää ja lisää ja lisää. Murrosiässä painoindeksi laski, koska kulutus oli suurempi, mutta sen jälkeen tasaista tahtia noussut, ja nyt jopa nousee aika kiivasta tahtia. Tämän vuoden alussa päätin, että siihen tulee nyt stoppi ja minä laihdun. Painan tällä hetkellä 130kg ja pituutta on 163cm. Eli yli puolet on ylipainoa. Ei mikään pieni urakka nimittäin. Suklaa, pizza, olut ja juusto on minun heikkoudet. Taisin olla jopa riippuvainen suklaasta jossain vaiheessa, vai miltä kuulostaa levy suklaata joka päivä? Joskus jopa enemmän. Ikävä fakta on, että lihavat lihoo herkemmin ja olen sen havainnut hienosti. Nyt on meneillään seitsemäs päivä ilman suklaata ja olen hemmetin ylpeä itsestäni! Ennen olisin palkinnut hienon suoritukseni suklaalla, mutta ei enää. Vaikka lukasinkin, että tumma suklaa oli jopa sallittujen listalla! Äitini ja veljeni on myös runsaasti ylipainoisia. Veli on ollut myös lapsesta asti lihava, kuten minäkin. Isäni on myös hiukan ylipainoinen, joten on sitä perheessä. Perheessä on myös rakkautta ruokaa kohtaan..

Mieheni on ärsyttävän hoikka, eikä liho millään. (Pakko kertoa, koska se on niin epäreilua!)