Vähitellen olen alkanut ymmärtää, että kärsin ruokariippuvuudesta. Karppauksella olen toki saanut ko. ongelmaa kuriin, mutta tiedän sen "vaanivan" taustalla ja jos/kun annan periksi korkeammille hiilareille valtaa riippuvuus lähes välittömästi mieleni.
Hesarissa oli minua puhutteleva kirjoitus ruokariippuvuudesta. Siinä kuvattiin naista, jolla oli autossa lusikka, ihan vaan sitä varten että sai vetää paketin jäätelöä salassa. Juuri näin.
Matalilla hiilareilla ei ole vaikeutta pysyä ns. ruodussa ja syödä 2-3krt päivässä kohtuudella. Ennen karppausta (ja hiilaripäivinä) napostelin jatkuvasti, söin valtavia määriä prosessoituja hirvityksiä, ajattelin ruokaa taukoamatta, koko ajan teki mieli jotain. Hiilaripäivistä on tätä nykyä erittäin vaikea palata karppaukseen, joten pyrin pitämään niitä vain ns. pakon sanelemina hetkinä.
Alkoholisteilla piilopullo, minulla piiloherkut. Oikein odotin illan hetkeä kun jäin yksin. Kaivoin herkut kaapista ja aloin syödä. Hyvin pian ei maistunut enää hyvältä, mutta en voinut lopettaa syömistä. Vieläkin joskus saatan haaveilla näistä hetkistä...
Piintynyt tapa on, että syön yksin illalla, mutta onneksi määrät ovat nyt kohtuullisia ja syön ravinteikasta karppiruokaa, paljon eläinrasvaa, munia, kasviksia, juustoja, jyväleipäsiä jne.
En usko, että ikinä paranen riippuvuudesta(vrt. alkoholisti on aina alkoholisti), mutta karppauksen avulla saan pidettyä ongelman hallinnassa. Karppiruoka helpottaa oloa varmasti muutenkin, ravinteikas ruoka hoitaa elimistöäni. Veikkaan että olin erittäin aliravittu pahimpina aikoina, koska korvasin ruuan herkuilla. Saatoin olla päivän lähes kokonaan syömättä ja illalla sitten maistuikin kaikki mikä sisälsi vaaleaa viljaa, suklaata, keinomakeutuksia, sokeria, rasvaa(trans) jne.
Ja korostan, että en siis koe kärsineeni ahmishäiriöstä. Olen "valikoiva" addikti, eli kertomukset vehnäjauhojen ja näkkileipien pakonomaisesta syömisestä ei kolahda, eikä myöskään tyhjentäminen ole tuttua. Toki siitäkin aiheesta voidaan keskustella, mutta omakohtaista kokemusta ei ole...
Ongelman myöntäminen on ensimmäinen askel. Ja ajatus siitä, että tänään syön karpisti on todella rentouttava, riittää että tänään pystyn tähän ja huomenna on sitten uusi päivä.
Edit.
Linkki Hesarin artikkeliin:
http://www.hs.fi/elama/a1445395259366