karppaus.infon arkistoitu foorumi

Kiitos voivoi! Kirjoittaminen on mulle tapa jäsentää asioita ja selvittää niitä itselleni. Myös keskusteleminen on mukavaa, mutta lähipiirini taitaa olla jo aika väsy mun karppijuttuihin. Onneksi on pari karppisukulaista ja -kaveria, jotka vielä jaksaa mua ja juttujani. Täällä on tosi kiva jutella, kun on samanhenkisiä ihmisiä tupa täynnä.

Oli mukava viikonloppu, toivottavasti sinullakin oli ja muilla!

timmiksi, älä ihmeessä pyytele anteeksi, olet erittäin tervetullut tänne! En tosin tiedä osaanko kannustaa, mutta mielelläni yritän! Olen itsekin miettinyt paljon motivaatiota ja sitä, miksi aina ei millään jaksa, vaan palaa niin helposti entisiin tapoihin. Mulle on monesti käynyt niin, olenhan laihdutellut reilun viidentoista ylipainovuoteni aikana useita kertoja. Ja jo paljon sitä ennenkin, koska luulin olevani lihava vaikken todellakaan ollut. Se nuoruus, se nuoruus...

Mietiskelin noita syitä hiilarien syömisiisi eli motivaationpuutteeseen. En tosin voi kuin arvailla ja puhua enimmäkseen omista kokemuksistani. Mutta jos siitä on sinulle jotain apua, niin hyvä!

Katsoin tuolta sun toisesta kirjoituksesta, että olet samanpituinen kuin minä ja että olet juuri ja juuri normaalipainon puolella. Laihduttamisessa mua motivoi eniten se, että paino putoaa. Se vaikuttaa heti piristävästi ja tekee mieli jatkaa. Jos paino ei putoa tai peräti nousee, tekee mieli heittää hanskat naulaan. Mulla siis näin. Sulla voi olla enemmän haasteita tiputtaa painoa, koska olet normaalipainossa. Se ei tarkoita että pudotettavaa ei olisi, mullakin on tavoite n. 60 kiloa, mieluiten jopa 55 kg, mutta se voi olla saavuttamaton unelma. Heh. Paino vaan ei meinaa pudota niin hyvin enää normaalipainon sisällä. Se syö motivaatiota, ainakin mulla. Tosin nyt kun motivaationi ei koostu pelkästään laihduttamisesta, se ei ole vielä kärsinyt.

Eli yksi syy motivaation puutteeseen voi olla se, että painosi ei putoa siihen tahtiin kuin toivoisit, koska pudotettavaa ei ole kovin paljon. Se syö motivaatiota ja aiheuttaa lipsuilua ja repsahtamisia. Kuten tuolla ylempänä kirjoitin, en pidä repsahdus-sanasta, mutta käytän sitä nyt paremman puutteessa. Näin ollen voisi miettiä, mitä repsahtaminen kohdallasi on. Missä tilanteessa se tapahtuu, mitä olet sitä ennen syönyt, miten olet liikkunut, mitä tunteita olet kokenut jne. Noita on hyvä kirjata ylös esim. ruokapäiväkirjaan. Sieltä pystyy parhaimmassa tapauksessa löytämään syitä repsuiluihin ja mielitekoihin.

Repsahtaminen voi johtua monesta syystä. Yksi syy voi olla se, että olet syönyt määrällisesti liian vähän tai liian vähän rasvaa tai proteiinia. Eli sulla on yksinkertaisesti nälkä (vaikkei sitä ehkä tunnekaan). Tällöin kannattaa kiinnittää erityistä huomiota siihen, että syö tarpeeksi rasvaa ja proteiinia ja niin että nälkä lähtee. Paino ei välttämättä heti ala laskea, mutta suunta on oikea. Sitten kun olet päässyt siihen vaiheeseen, että repsut on poissa, voit alkaa viilata rasva- ja proteiinimääriä.

Yksi mahdollinen syy repsuiluihin voi olla sokeririippuvuus (tästä en voi kohdallasi tietää, mutta mietin nyt kaikkia mahdollisuuksia), joka voi ilmetä mm. leipä- tai pastahimona. Siihen toimii sama lääke kuin tuohon edelliseenkin eli tarpeeksi rasva- ja proteiinipitoista ruokaa. Joskus on helpompi päättää, että on esim. kaksi viikkoa tiukalla kuurilla, jonka jälkeen saa pitää vaikkapa herkkupäivän tms. Kaksi viikkoa voi olla helpompi kestää kuin epämääräinen "kun olen laihempi" -ajanjakso. Kahden viikon kuluttua voi olla niin, että hiilareita ei enää teekään mieli.

Em. ohjeet ei toimi mikäli motivaatiosi on niin huono, että lipsuilet herkästi ennen määräaikaa ja ennen kuin tiukka vhh-ruokavaliolla pysyminen alkaa näkyä hiilarihimojen vähentymisenä ja mahdollisena painonlaskuna. Silloin pitää saada motivaatio jostain muualta. Mua auttaa lukeminen ja asioihin perehtyminen, samoin kuin ihmisten tarinat onnistumisista ja epäonnistumisista. On upeaa nähdä ihmisten onnistuvan laihduttamisessa. Monella on takana vuosikausia jatkuneet kitukuurit ja laihisyritykset ja epäonnistumiset. Ja nyt ne on vihdoin onnistuneet pudottamaan painoa, kuka enemmän kuka vähemmän. Ei se välttämättä kädenkäänteessä tai helposti ilman mitään karikkoja ole tapahtunut, mutta lopulta kuitenkin. Se antaa tosi paljon motivaatiota mullekin. Myös epäonnistumisista lukeminen vaikuttaa, koska tajuan olevani inhimillinen kaikkine vikoineni ja virheineni. Ei se muillekaan niin helppoa ole.

Sen sijaan mua ei ole koskaan motivoineet esim. jokin palkinto jonka saan sitten, kun olen tavoitepainossa, eikä myöskään muut vastaavat vippaskonstit. Varsinkin nälkäkuureilla se kielletyn ruuan syöminen oli tärkeämpää kuin joskus hamassa tulevaisuudessa odottava palkintomekko tai -matka tms. Laihdutusaikoina paras palkinto oli juuri se, että paino laski. Lopulta tuli aina jumi ja siihen jäi motivaatiokin. Siksikään motivaatioksi ei mulle riitä pelkkä painon putoaminen. Jumeja tulee niin usein ja helposti, että homma kaatuisi aina siihen, jollei muuta motivaatiota olisi.

Sullakin voisi ehkä olla joku toinenkin syy karppaamiseen painonpudotuksen ohella. Paremmat veriarvot, hyvä olo, diabeteksen ehkäisy tms. Tosin noi ei auta yhtään siihen akuuttiin motivaationpuutteeseen, sen ymmärrän hyvin. Mutta ne voi olla taustalla omalta osaltaan vaikuttamassa. Niitä kannattaa siis pitää aktiivisesti mielessä, mikäli tuonkaltaisia syitä ylipäänsä on.

Oh, kylläpäs taas jaarittelen ja aika sekavasti vieläpä. Jos koittaisin kiteyttää ranskalaisin viiruin:

- Koita olla jonkin aikaa tiukasti valitsemallasi karppilinjalla. Seurauksena on parhaassa tapauksessa painon putoaminen ja/tai hiilarihimojen vähentyminen.

- Lue kirjoja ja blogeja sekä toisten karppaajien kokemuksia esim. tällä foorumilla. Katsele ennen ja jälkeen -kuvia. Osallistu keskusteluihin, kysele, paneudu, mieti ja uppoudu.

- Mieti mitä muita hyötyjä karppaamisesta on ja ota ne motivaattoreiksi taustalle.

- Pidä päiväkirjaa (ruoka, tunne, liikunta ym.) ja koita löytää jokin toistuva kaava, jonka seurauksena hiilarihimo iskee tai repsahdat muuten vain. Ole rehellinen. Jossain on jotain pielessä, koska lipsuiluja on, ja kun syyn löytää, sen voi eliminoida ja hoitaa pois päiväjärjestyksestä.

- Joskus voi olla hyvä pitää reilusti taukoa ja odotella motivaation palaamista. Joskus laihduttamisesta tulee elämää suurempi asia ja jos siitä ottaa liikaa paineita, homma ei toimi. Jos on stressiä laihiksesta tai muusta, laihtuminen on hankalaa ja silloin kannattaa pitää taukoa. Stressihormonin (kortisoli) erittyminen hidastaa painonpudotusta. Silloin on hyvä keskittyä muuhun elämään jonkin aikaa ja hoitaa mahdollinen stressi alta pois ja palata sitten taas karppauksen pariin.

Sitten vielä semmoinen asia, että älä ainakaan syyttele tai moiti itseäsi repsuiluista. Sä olet ihminen, eikä ihmiset aina toimi kuten niille oisi parasta. Anna itsellesikin kannustusta ja hyväksy puutteet (joita meissä kaikissa on). Itsensä moittiminen ja ruoskiminen ei tee hyvää. Se aiheuttaa surua ja pahaa mieltä ja lopulta on vielä vaikeampi yrittää mitään, kun "ei kuitenkaan koskaan onnistu". En tosin tiedä onko sulla tapana moittia itseäni, mutta mulla on ja siksi höpäjän tämmöistäkin. En ole mikään naminamipusipusi-positiivinen ihminen, en tykkää näennäisestä iloisuudesta. En siis usko, että yrittämällä ajatella positiivisesti voisi esim. laihtua helpommin. Päin vastoin, mikäli piilottaa surun ja murheen ja on väkisin iloinen, ne ikävät tunteet myllää vankilassaan ja vaatii lopulta päästä vapaaksi. Silloin olo on entistä huonompi. Mutta turha itsensä moittiminen ei kannata ja siitä voi yrittää päästä irti.

Olikohan mulla vielä jotain muutakin mielessä. No, onhan tässäkin aika paljon joo. Kohta kukaan ei uskalla sanoa mulle enää mitään.

Kannattaa muuten aloittaa päiväkirja vaikka täällä osiossa tai sitten noissa muissa päiväkirjaosioissa. Ei siellä kaikkea tarvitse tilittää, mutta voi helpottaa kun saa miettiä näitä juttuja "ääneen" ja muut osaa myös auttaa ja antaa vinkkejä. Ja kannattaa myös kysellä tuolla muualla, vaikka yleisessä karppiketjussa näitä juttuja. Sielläkin saa paljon hyviä vinkkejä ja neuvoja tukaliin tilanteisiin, siellä on paljon lukijoita ja kommentoijia. Mutta olisi toki kiva jos kirjoitat tännekin!

Tsemppiä kovasti timmiksi! Toivottavasti motivaatio vähitellen löytyy. Ole armollinen itsellesi, äläkä vaadi liikaa. Sopivasti kyllä, mutta ei liikaa.

_________________

Nyt ei oo huimannut enää. Se perjantain huimauskohtaus ei ole toistunut. Hyvä niin. Mietin että yksi syy siihen voisi myös olla kilpirauhasen vajaatoiminnan epätasapaino, joka aiheuttaa vaikka mitä outoja oireita. Mulla on jo kerran lääkitystä vähennetty, en sit tiedä pitäiskö taas. En nyt ittekseni rupea vähentämään, korkeintaan saatan "unohtaa" ottaa lääkkeen silloin tällöin. Karppaus parantaa kilpirauhasen toimintaa, että voi olla että tyroksiinia erittyy nyt enemmän kuin ennen. Toisaalta mulla on vain pieni pala kilpirauhasta jäljellä eli ei se koskaan niin paljon voi tuottaa kuin eheä rauhanen. Mulle tuli aikoinaan struuma, johon liittyi kilpirauhasen ylitoimintaa. Struuma leikattiin ja samalla kilpirauhasestani yli puolet pois. Vajaatoimintani johtuu siis siitä, että kilpirauhasparkani on niin pieni normaaliin verrattuna.

Oon miettinyt ruumiinkuvaa. Tosin en tykkää käyttää ruumis-sanaa elävästä kehosta, mulle "ruumis" on pikemminkin kalmo. Mutta menköön nyt, kun ruumiinkuva on niin vakiintunut sana ja kielitoimistonkin mukaan myös elävä keho on ruumis. Asiaan. Ihminen ei koskaan näe itseään absoluuttisesti sellaisena kuin se on. Se ei näe itseään sellaisena kuin muut sen näkee, eikä muutkaan näe sitä keskenään samalla tavalla. Ihmisen omat näkemykset ja asenteet vaikuttaa siihen miten se toiset näkee. Samoin omakuva on riippuvainen asenteista ja mielikuvista. Omakuva on konstruaatio, mielikuva, johon vaikuttaa peilikuvan lisäksi monet muut asiat. Peilikuva ei koskaan kerro ehdotonta totuutta. Sen huomaa esim. siitä, miten erilainen peilikuva on vaikkapa valokuvaan verrattuna. Peilissä ei ole niin isoa kaksoisleukaa kuin huomaamatta otetussa valokuvassa. Jotenkin sitä aina osaa seistä siten, että pään kenous häivyttää kaksoisleukaa. Samoin vatsa on peilissä pienempi kuin valokuvassa.

Ruumiinkuvaa ei koskaan saa sellaiseksi, että se vastaisi täysin todellisuutta. Monet syömishäiriöisetkin (tietääkseni, en ole asiantuntija enkä yritä sitä olla) näkee itsensä lihavampana kuin ne onkaan. Ruumiinkuva on siis vääristynyt. Ei se muillakaan täysin totuutta vastaa, mutta paremmin kuitenkin. Laihtuminen ja lihominen aiheuttaa isompia vääristymiä pitkäksi aikaa. Kun hoikka ihminen lihoo, kestää yllättävän kauan ennen kuin mielikuvat ja peilikuva itsestä vastaa todellisuutta. Monellahan on käynyt niin, että vasta valokuva havahduttaa todellisuuteen. "Ei tuo ole minä, en minä ole noin lihava!" Sitten kun menee peilin eteen tuo valokuvan mielikuva päässään, niin totta se on! Siellä peilissä on lihava ihminen. Ihan yhtäkkiä se sinne hypähti. Monet laihat nauraa tälle, mutta ei se ole naurun asia. Se on aivan ymmärrettävä ja inhimillinen asia. Ihminen ei todellakaan ole niin rationaalinen kuin se kuvittelee olevansa. Mielikuvat vaikuttaa hyvin paljon. Samoin tietysti hormonit sun muut veijarit, jotka suorastaan välillä vie ihmistä kuin tahdotonta säkkiä.

Samoin käy kun laihtuu. Jos on vuosia ollut ylipainoinen, siitä on tullut osa identiteettiä ja se mielikuva on syöpynyt minuuteen. Kun sitten laihtuu, joutuu oikein näkemään vaivaa, että muistaa että ei olekaan enää ylipainoinen. Se on niin selkäytimessä se lihavuus, että siitä ei nopeesti irti pääse. Toki tottumuksella on osuutta asiaan, esim. vaatekaupassa löytää itsensä usein GreatGirls-osastosta, koska siellä on tottunut käymään. Mutta myös mielikuva vaikuttaa asiaan eli sitä kuvittelee olevansa edelleen lihava. Vaikka tietää ettei ole, niin mielikuva muuttuu hitaasti.

Minäkuvaan vaikuttavat myös kaikki menneisyyden kokemukset ja muiden ihmisten sanat. Etenkin lapsuudessa vanhempien, sukulaisten tai kavereiden hyväntahtoiset tai tahallaan ilkeät kommentit ulkonäöstä ja kehosta voivat syöpyä syvälle minäkuvaan. (Samoin voi käydä myös minkä asian kanssa tahansa, esim. ihminen voi kuvitella olevansa huono piirtämään, koska luokassa oli monta parempaa, joita opettaja aina kehui. Kun se sitten aikuisena jostain syystä uskaltaa kyseenalaistaa tuon totuuden, se huomaa sittenkin osaavansa ihan hyvin.) Ei välttämättä ole helppoa kyseenalaistaa minäkuvaa, joka on syntynyt vuosien aikana. Ei sitä ehkä edes mieti, koska se on niin itsestäänselvää. Mutta sen voi kyseenalaistaa ja kannattaakin, vaikka aikaa siihen usein menee. Koskaan ei ruumiinkuva täysin vastaa totuutta, mutta ainakin vähän lähemmäs voi päästä. Ja kun näkee itsensä sellaisena kuin on, on helpompi tehdä ruokavaliovalintoja suuntaan tai toiseen ynnä muuta.

Lounaaksi ois kanakeittoa. Lähdenpä tästä syömään.

_________________

Jes! Nyt paino alkaa virallisestikin kuutosella!

Paino tänään 69,6 eli pudotusta 600 grammaa. Nyt sain tuon tickerinkin ymmärtämään desimaaleja. Vyötäröstä on lähtenyt sentti ja se on nyt 83 cm.

Pelkäsin vähän että painoa tulisi lisää. Viikonloppuna söin hieman huonosti, eikä muutenkaan mene koko ajan ihan putkeen. Mutta paino kuitenkin laskee eli kovin pahoja nuo mokat ei ole olleet. Pahin virheeni on se, etten syö aterialla tarpeeksi. Siitä tulee heti illaksi se naposteluhimo. Viikonloppuna kyläilin ja siellä ei ole aina helppoa säädellä syömisiään. Syön sitä mitä tarjotaan (valitsen karpit jos mahd.), mutta jos tarjolla ei ole tarpeeksi rasvaa, en tule ihan täyteen ja siitä seuraa ongelmia. Nyt kävi niin. En ota ressiä tosta, mutta haluan silti miettiä mistä on kyse. En aio tulevaisuudessakaan ottaa paineita kyläilyistä, menköön omalla painollaan. En yhtään tykkää, jos tästä ruokavaliosta tulee liikaa hankaluuksia. Pitää olla niin helppoa, että ei tule mieleenkään palata vanhaan. No sitä tuskin tapahtuu, mutta kummiskin. Joo.

Söin siis liian vähän kylässä ja siitä seurasi illaksi se, että koko ajan teki mieli syödä jotain. Sit tein sen perinteisen virheen, että otin vaan jotain pientä, kuten palasen leipäjuustoa, sitten muutaman siivun metvurstia ja hieman myöhemmin pari lusikallista partaäijää ym. Olisi pitänyt syödä kunnon iltapala, niin ei ois tarvinnut napostella. Mutta kun ajattelin, että olen jo syönyt päivän ateriani, niin iltapala tuntui ajatuksena liialta. Liikaa oli kuitenkin ne napostelut, joista tuli takuulla yhtä iso määrä ruokaa kuin iltapalastakin, jollei jopa enemmän. Eikä nälkä lähtenyt.

Jos mulla on nälkä, mun pitää syödä kunnolla, vaikka olisin ajatellut etten enää syö. Toinen vaihtoehto on se, että sinnittelen enkä syö, mutta se on tosi huono vaihtoehto. En tykkää joutua kieltäytymään, se ei pidemmän päälle koskaan toimi. Mutta napostelu on kaikkein huonoin vaihtoehto. Sille tielle kun lähtee, olen mennyttä. Note to self: jos on nälkä, syö kunnolla!

_________________

Ihania ajatuksia sinulla, oikein mielenkiintoista tekstiä

Merkkaan ketjun ja luen illemmalla ajatuksen kanssa loput!

Onnea pudotukseen, hyvin on lähtenyt käyntiin!

_________________
"to dream is a gift / to love is divine / to dream is to be / to live is to shine"
Rimpula 6/12

Mukavaa kun piipahdit PaintedGirl! Ja kiitos, tosiaan ihan hyvinhän tämä sujuu. Toistaiseksi siis. Aina on se toinen jalka kuitenkin varuiksi maassa, jotten korkeelta tipahda jos huonosti käy.

Eilen taas jäin oikein tunnustelemaan tätä oloa. Tämä on paljon muutakin kuin kaventunut ja keventynyt kroppa, olo on muutenkin niin hyvä. Jos joskus palaan liiallisten hiilareitten pariin, niin hölmö olen.

Nyt oon koittanut pitää sen 3 aterian päivärytmin ja se on tosiaan mulle se paras. Illalla saa mennä vielä vaikkapa omena tai pala juustoa tai muutama pähkinä, mutta paras ois jos mitään isompaa ei enää tarttis syödä. Tosin jos on oikea nälkä, syön ihan reilun iltapalan, kuten tuossa aiemmin jo selvitinkin. Mutta nyt oon syönyt pääaterioilla tarkoituksella niin reilusti, että isompaa iltapalaa ei tee enää mieli. Mun pitää syödä miltei ähkyyn asti, jotta se onnistuu.

Tänään söin aamiaiseksi pekonia ja munia ja lisäksi kermassa haudutettua leipäjuustoa ja marjoja. Tuo leipäjuusto-kerma-marja-yhdistelmä on niin herkullista että en paremmasta tiedä! Vaikka osa marjoista on happamia, ei tuo kaipaa yhtään sokeria. Puolikohmeiset marjat kuuman kermaisen leipäjuuston kanssa on vaan niin hyvää.

Lounaaksi tein halloumisalaattia. Paistoin halloumin reilussa öljyssä ja kasasin lautaselle sen lisäksi salaattia, tomaattia, kurkkua, paprikaa, aurinkokuivattua tomaattia, rucolaa ja salaattisiemeniä. Päälle oliviiöljyä reilu loraus. Juomaksi vihreää teetä ja vettä.

Illalla meen toisen mukulan kanssa ongelle koittamaan nappaisiko lahna koukkuun. Ne kutee nyt ja männä vuosina oon saanut hyvän saaliin ja ihan mato-ongellakin niin isoja lahnanlällyköitä, että oon voinut viskata ne savustuspönttöön. Tuore itse savustettu kala on ehkä parasta! Tai ainakin yhtä hyvää kuin leipäjuustokermamarjamössö! Toki jos onkeen tarttuu ahven, niin sekin passaa hyvin, samoin särki josta voi tehdä kalapullia. Syön päivällistä sitten siellä rannassa. Otan mukaan jotain sopivaa karppievästä. Pitää olla semmoista, jota voi syödä likaisin näpein. Tai onhan haarukka keksitty. Jotenkin vaan miellän retkievään aina sormin syötäväksi. Vois ostaa jotain valmislihapullia jos löydän vähähiilisen vaihtoehdon. Ja sit juustoa ja pähkinöitä ja tomaattia ja aladobia vaikka. Termariin teetä.

Iltaisin viihdytän itseäni miettimällä mihin kaikenlaisiin ihaniin vaatteisiin verhoudun sitten kun olen hoikempi. En ole muoti-ihminen, enkä oikein osaa pukeutua. Toki tykkään näteistä vaatteista, joskaan kaikki ei varmaan ole mun kanssa samaa mieltä siitä mikä on nättiä. Ennen ja oikeestaan vielä nykyäänkin pukeudun omasta mielestäni tylsästi. En vaan jaksa panostaa pukeutumiseen tällä kropalla. Tuntuu niin turhalta laittaa mitään nättiä tämmösten makkaroitten päälle. Toisaalta musta on ihanaa nähdä ylipainoisia, jotka on pukeutuneet kauniisti ja kantaa itseään hyvin. Että ei pitäis munkaan alistua johonkin telttateepaitaan ja farkkuihin. Mutku... No mut ehkä jossain vaiheessa voin ostella niitä nättejäkin vaatteita sitten.

_________________

Pitkästä aikaa plussaviikko, tulos +100 g. Näitä on toisinaan ollut. Vyötärö kuitenkin -1 cm. Painon lievä lisäys voi johtua normaalia liikunnallisemmasta viikonlopusta (turvotus), kierron vaiheesta tai ylettömästä tuoreiden mansikoiden & partaäijän mättämisestä tai kaikista noista. Enempää en halua analysoida tulosta, koska en halua antaa asialle liian suurta merkitystä. Sitten pitää kyllä analysoida enemmänkin, mikäli paino jää viikoiksi paikoilleen, mutta niin ei ole vielä onneksi käynyt.

Edelleen mun pitää kiinnittää huomiota annoskokoon. Mutta ei siten, kuten ihmisten yleensä, vaan mun pitäis syödä enemmän ruokaa kerralla. Rasvaakin pitäisi syödä enemmän, se tuppaa jäämään välillä liian vähiin. Jollen syö aterioilla tarpeeksi, mun alkaa auttamatta tehdä mieli jotain välipalaa tai pientä syötävää. Napostelu ei ole mulle hyväksi ja siksi pitäis syödä itseni liki ähkyyn, ettei tee mieli mitään pientä. Se ei ole aina niin helppoa kuin voisi luulla. Eilen söin lihakeittoa ja pistin siihen klöntin voita päälle.

Mä haluaisin, että syöminen olisi automaattista, ettei tarvitsisi niin kamalasti kiinnittää valintoihin huomiota. Vielä pitää varmaan pitkäänkin jollain tasolla analysoida ja miettiä syömisiä ja niiden vaikutusta kehoon/laihtumiseen, mutta lopulta haluan vaan syödä enkä käyttää liikaa energiaa syömisten miettimiseen. Jotenkin ne lukuisat kitudieetit, esim. Painonvartijat, on opettaneet mua kiinnittämään aivan liikaa huomiota syömiseen. Se stressaa ja vie energiaa muulta elämältä. Olen niin samaa mieltä kuin Patrik, että syömisen pitää olla rentoa. Vielä en sitä kunnolla osaa, mutta siihen pyrin.

Eilen oli Hesarissa kirjoitus siitä, miten luvattoman huonoa lihaa ihmisille myydään. On kuivia fileitä ja sitä kamalaa marinadia, "oranssia limaa". Oon niin samaa mieltä. Kävin eilen kaupassa tarkoituksenani ostaa lampaanlihaa. No ei ollu. Eikä ollu paljon muutakaan, vaikka ihan hyvässä kaupassa kävin. Ostin sit naudan keittolihaa, jota keitin reilut pari tuntia. Yleensä keittoliha mureutuu ihanaksi, mutta tuo jäi sitkeäksi. Ymph.

_________________

ilmoittaudun lukemaan sun päikkyä, mites en ookkaan ennen törmännyt tämmöiseen

ihanaa pohdiskelua ja hyvä meininki!!

_________________
karppi nro 3729
"ihanvähänvaanhiilihydraatittomalla vuodesta 2007"

Kiitokset vierailusta TunteellinenSiili! Meininki on juu ihan hyvä, toistaiseksi sujuu oikein hyvin!

Takaraivossa tosin tuppaa jäytämään semmoinen pieni epäilys, että kohta tää kummiskin loppuu. Että joko paino jymähtää ja kyllästyn tai sitten kyllästyn muuten vain. Vaikka tää ei ole kuuri eikä dieetti, vaan elämäntapa, niin silti tuo ajatus jostain punkee läpi. Olen niin monet kitukuurit käynyt läpi, että homman tyssääminen on melkein sääntö kuin poikkeus. En vieläkään oikein ole sisäistänyt sitä, että tämä ei ole yhtään sama asia kuin ne kuurit.

Psyykkaamista se on negatiivinenkin psyykkaus. Jos jollain tasolla ajattelen, että kohta tää ilo loppuu ja kyllästyn tai että ei tää taaskaan onnistu, niin ei se voi olla vaikuttamatta. Tosiasiahan on se, että se mihin kiinnittää huomiota, vahvistuu. Jos kiinnitän huomiota negatiivisiin asioihin, niiden merkitys elämässäni kasvaa. Positiivisten kanssa sama juttu. Ja nyt taas pitää mainita, että en siedä teennäistä positiivisuutta, joka on tekopyhää ja valheellista ja joka ei pidemmän päälle voi toimia. Minulla ainakaan. Jos on paha mieli tai suru tai murhe, niin ei ne väisty sillä, että ajattelen positiivisesti. Suomalaiset on maailman sivu yrittäneet ajatella positiivisesti ja kurjat tunteet on piilotettu. Ja suomalaisilla on eniten sydän- ja verisuonitauteja. No, jotta noihin saisi tilastollisen kausaalisen yhteyden, pitäisi kasata aineisto ja tehdä erinäisiä laskelmia (ja lisäksi määritellä millä mittarilla tunteiden piilottamista voisi mitata) eli hätäisiä johtopäätöksi ei voi tehdä. Mutta saahan sitä spekuloida itsekseen kaikenlaista.

Jos nyt takaraivossa tosiaan epäilen että noinkohan tää taas menee persiilleen kuten aina ennenkin (vaikka tää ei ole yhtään sama kuin aiemmat kuurit!), niin miten paljon se vaikuttaa? Jos ajattelen, että ei tää kuitenkaan onnistu, niin saatan tehdä tavallaan huomaamattani sellaisia vääriä valintoja, jotka hidastaa laihtumista tai pysäyttää sen. Siksikin mun on tärkeää pitää tää elämäntapana eikä kuurina. Jos tää on elämäntapa, en voi vähitellen puolihuolimattomasti palata entiseen, kuten ennen aina kävi. Jos tää olisi kuuri, paluu entiseen olisi todellinen vaihtoehto. Vähitellen sitä tulisi syötyä enemmän vääriä ruokia ja tehtyä huonoja valintoja ja ne taas hidastaisi painonpudotusta. Lopulta siitä tulee kierre, joka päättyy tunnetuin seurauksin. Kuuri kuivuu hiljalleen kasaan, kilot tulee takaisin ja ne pyytää vielä parit kaverit messiin. Joten jotta voisin välttää sen, ettei epäusko aiheuta vääriä valintoja, mun pitää olla erityisen asennoitunut siihen että tämä on elämäntapa. Ei kuuri eikä dieetti, vaan elämäntapa. Sitä tän pitää kyllä olla myös diabetesriskinkin ja hyvän olon takia. Vaikken laihtuisi enää grammaakaan, en silti lopeta tätä koskaan. Silloin saan rauhassa laihtua tai olla laihtumatta. Ja luultavasti kummiskin lopulta laihdun, vaikka pitkähköjä jumeja tulisikin.

Pakko välillä koittaa psyykata itteeni tällee, ettei totuus unohdu. Ja tosiaan, haluisin lopulta lopettaa tän kaiken jauhamisen ja olla vaan ja elää elämääni miettimättä syömisiä sen kummemmin. Mutta vielä ei pysty, en ole vielä kypsä siihen. Mut ehkä joskus!

_________________

Olin reissussa ja painoa tuli pikkuisen takaisin. Lähti kyllä jo osittain poiskin ja loput varmaan pian. Luulin pystyväni parempaan matkalla, mutta ei se ollutkaan niin helppoa. Ihan kotimaassa oltiin ja tehtiin ruoka enimmäkseen itse. Omat kokkailut oli karppia, mutta toisinaan oli "pakko" käydä huoltsikalla ostamassa syömistä. (Ravintolaan ei voitu jäädä, koska koiraa ei voitu jättää autoon.) Eihän siellä ole muuta kuin sämpylöitä ja hampurilaisaterioita. Otin sit ruishampparin ja syötin osan leivästä koiraparalle (silläkin on iho-oireita ja pitäisi siihen barfiin tutustua, mutta jotenkin hannaan kun en usko että tuo mitään kanansiipiä söisi, nirso kun on muutenkin). No ei noita montaa ollut noita hiilarisyömisiä. Mutta ärsytti silti. Ja jotenkin muutenkin ärsyttää tämä vhh:n ja vt:n välinen taisto. Tai lähinnä se vt-puoli. Kun on niin päivänselvää kaikki ja silti pitää vängätä vastaan ja satojentuhansien ihmisten terveys menee pilalle.

Masentaa. Aloitin masennuslääkkeet taas, vaikka meinasin kesän olla ilman. Mutta on taas ollut niin ärtynyt ja saamaton ja turhautunut olo, että katsoin paremmaksi jatkaa lääkkeen syöntiä. Ärsyttää lähes kaikki. Tämä helle riepoo, onneksi se näyttäis olevan taittumassa ainakin hetkeksi. En koskaan valita talvella, tykkään lumesta ja pakkasesta. Syksyä rakastan, rakastan viileää tuulta ja myrskyä ja sateita. Hellettä inhoan ja siitä valitan ihan huolella. Se on ainoa keli, jota vastaan ei voi suojautua mitenkään. Pakkasella voi pukeutua lämpimästi ja sateella voi verhoutua sadeasuun, mutta vaikka helteellä riisuisi kaikki vaatteet, ei se kuvottava nihkeän nahkea olo kohene. Hengittäminen on hankalampaa, astmalääkkeitä saa vetää normaalia enemmän. Tuulettimen alla voi olla ja merenrannalla tai järvessä, mutta kun pitäis kuitenkin jaksaa tehdä kaikenlaista eikä vain lojua laiskana jossain varjoisella kalliolla tuulen hyväiltävänä. Äh miten ärsyttävää.

Olipas ärsyttävä viesti...

_________________

Ihana ärsy, Funkey

Juu heikkoja hetkiä tulee itsellänikin välillä. On taustalla masennus ja paniikkihäiriö.
Meinasin jo tuossa aiemmin keväällä lipsua taas pimentoon, mutta pääsin vielä jatkamaan. Onneksi.

Lääkkeitä en enää ota. Ne saivat olon tosi huonoksi ja tarkoituksenmukaiset vaikutukset pieneksi. Testissä oli siis useampaakin lääkettä, joista yhdestä sain vielä kaupan päälle pahan maksatoksisen reaktion
Toivottavasti sinulla kuitenkin nuo lääkkeet tuovat avun

Ja mitä tulee syömisiin, ehtiihän sitä vielä korjaamaan

Paljon haleja ja rutistuksia helle helpottaa viimeistään maanantaina!

_________________
"to dream is a gift / to love is divine / to dream is to be / to live is to shine"
Rimpula 6/12

Kiitos PaintedGirl! Juu se on minullakin ainaista aaltoilua tämä elämä, kun on tuota samaa masennus- ja paniikkihäiriötaipumusta. Hyvä että et vajunut pimentoon, se on aina niin rasittavaa kun on välillä hyvä olo ja sit taas uppoaa. Kyllä mä ainakin jotenkin naiivisti aina toivon, että vihdoin pääsin niistä kurjista fiiliksistä, joten aina kun ne palaa, tuntuu niin epäreilulta. Mutta sitä se elämä kaiketi on ja toisaalta hyvähän se on ettei ole ihan tasaista. Mut saisi se vähän vähemmän kuoppaistakin olla.

Juu kaikkia ei lääkkeet auta, ne on niin yksilöllisiä nekin jutut. Mulle sattui kerralla hyvä lääke ja sitä olen napsinut jo aika pitkäänkin. Välillä pidän taukoa, mutta ilmeisesti ei aivot ole vielä parantuneet, kun tulee aina tarve jatkaa lääkitystä. Pahinta on se tunne, että elämällä ei ole mitään tarjottavanaan enää, että kaikki on turhaa ja merkityksetöntä ja mikään ei huvita. Sen olon lääke vie onneksi pois ja elämä maistuu taas.

Olin taasen reisussa ja söin taas vähän päin persusta, pastaa ja leipää ja oluttakin. Mutta paino ei paljoa noussut, muutaman sata grammaa vainen. Olo oli kyllä vähän kehno tai siis vatsa kipeänä, mutta se nyt saattoi johtua mistä tahansa. En osaa vielä noita matkoja hallita, mutta onneksi elämä on enimmiltä osin arkea ja sen hallitsen jo melko hyvin. Jääkaappi oli reissun jäljiltä ihan tyhjä ja kävin äsken ostamassa sen täyteen kaikkea ihanaa. Jugurttia, kermaa, rahkaa, kasviksia, kanaa, avokadoa, kookoskermaa... Ihana arki!

Mutta kyllä taas niin sieppaa kun katson valokuvia itsestäni. Mulla on n. viisi kiloa matkaa normaalipainoon, mutta miten voikin ne ylikilot olla niin rumasti kerääntyneet ympärilleni! Monet painavammat ihmiset on paljon sopusuhtaisempia ja kaunisvartaloisia, mä olen tällainen tasapaksu möhkäle. Olis ees pyllyssä ne kilot, se ois paljon nätimpää. Mutta ei, ku ne on rumasti mahassa ja vyötärössä ja leuassa.

_________________

Punnituspäivä. Mun vaaka on samanlainen kuin Suurimmassa pudottajassa. Se sahaa ylös alas ja lopulta vasta pysähtyy johonkin lukemaan. Nyt se näytti -500 g viime viikosta, jee! Viime viikolla oli +100 g edellisestä, kun olin siellä reissussa. Matkalla olin nytkin, mutta niin vaan paino laski. Tuli kyllä käveltyäkin aika paljon. Vyötärö on +-0.

Reilu seitsemänkymppinen anoppi ei oikein tajua tätä. Se sanoi että leipäähän on syöty aina! Selitin sille sen, että jos ihmislajin historian tiivistää yhteen vuoteen ja ihminen siis syntyi vuoden alussa ja nykyhetki on vuoden lopussa, niin viljanviljely alkoi vasta varttia vaille seuraavan vuodenvaihteen eli ei todellakaan olla syöty aina leipää. Mutta ihmisen muisti on lyhyt, eikä ulotu pitkälle historiaa taaksepäin. Tai ei sitä muistiksi voi sanoa, mutta joku ajatuskyky. Lisäaineita ihminen alkoi syödä vasta muutama sekunti ennen vuoden loppumista. Niihin ei ihmiselimistö myöskään ole sopeutunut. Nää jutut oli jossain karppikirjassa, en muista missä.

Herättiin lasten kanssa vasta yhdeksän jälkeen. En tykkää herätä niin myöhään, tuntuu että koko päivä menee raiteiltaan, kun en pysty pitämään rutiineista kiinni. Ja mä periaatteessa inhoan rutiineja, olen aina inhonnut. Tykkään elää hetkessä ja fiilispohjalta. Vaan lasten takia olen joutunut opettelemaan ne ja pitämään niistä kiinni. Ja nyt ei olla vieläkään syöty aamiaista. Syödään se vasta kohta, mutta sit lounasaika siirtyy myös eteenpäin, samoin päivällinen. Meillä on aina täytynyt olla säännölliset ruoka-ajat ja nyt en pysty pitämään niistä kiinni myöhäisen heräämisen takia. Kauheeta kun rutiinit hajoo!

_________________